Mia Pohtola: Suuri yleisö kääntyy katsomaan psykiatriaa vaatimalla vastauksia, että miksi kaikki on jotenkin nyt niin jotenkin hermostuneita tai ahdistuneita, että selittäkää, että te ootte niitä asiantuntijoita, mutta todellisuudessa psykiatrit ei pysty ratkaisemaan tätä.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee taustalle]
Hanna Hantula: Kuuntelet Utelias Mieli- podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa tutustutaan pintaa syvemmin Helsingin yliopiston tutkijoiden työn kiinnostavimpiin ja tärkeimpiin havaintoihin. Tänään pohdimme miksi nykyään mielenterveyshäiriöiden diagnoosit on niin yleisiä? Vieraana on filosofian tohtori Miia Pohtola Helsingin yliopistosta. Tervetuloa.
Mia: Kiitos.
Hanna: Minä olen tämän podcastin juontaja Hanna Hantula.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Mia, sun väitöskirja hyväksyttiin vähän aikaa sitten Helsingin yliopistossa. Onneksi olkoon.
Mia: Kiitos paljon.
Hanna: Sun tutkimuksen keskeinen pointti on se, että psykiatrian diagnostiikka on kriisissä. Tää kuulostaa huolestuttavalta, mitä tää oikein tarkoittaa?
Mia: Joo, periaatteessa psykiatrit on itse tiennyt nuo viimeiset 10 vuotta, että psykiatrisen diagnostiikan tila ei ole kovin hyvä. Ja samaan aikaan yleinen puhe diagnostiikasta taas on ollut aika päinvastainen. Eli on tullut paljon tällaista hyvää tarkoittavia valistuskampanjoita ja tuntuu, että ylipäätään kulttuuriseen kieleen yhä enemmän otetaan sitä psykiatrista diagnostista kieltä, joten on tosi mielenkiintoinen tällainen vähän eri suuntaan menevät voimat. Mutta periaatteessa me puhutaan siitä, että diagnostiikka on jonkinnäköisessä kriisissä, niin meidän pitää mennä vähän taaksepäin eli 1980- luvun alussa tehtiin sellainen valtava muokkaus psykiatriseen diagnostiikkaan. Ja silloin tehtiin tällainen oirepohjainen psykiatrinen diagnostiikka. Eli ennen sitä diagnostiikkaa oli muutamia laveita lauseita kuvaillut, että on ylivilkas tai näin edespäin ja sen jälkeen oli lista oireita ja ajatus siitä, että pitää saada joku vaikka neljä oiretta tietyn ajan sisään, jotta mahtuu diagnoosiin. Ja tähän uuteen systeemiin laitettiin valtavasti optimismia ja toivetta psykiatrian tieteenalan näkökulmasta ja tämän kautta me pystytään parantamaan tieteen laatua, koska psykiatrian ammattikunta itse pystyi puhua paremmin samalla kielellä tän uuden diagnostiikan kautta. Ja koska pystyttiin puhumaan paremmin sillä samalla kielellä, pystytään tekee parempaa tutkimusta, tutkimuksen laatu paranee ja pystytään selvittää se niin sanottu suuri kompleksi ongelma, eli että mistä mielenterveyden häiriöt johtuu, miten oikeastaan on? Ja nyt vuosikymmenien varrella niin on huomattu, että tää on ollut liian optimistinen ajatus ja edelleen meillä on diagnostiikka, joka on kyllä niin kun luotettavuudeltaan parempi siinä suhteessa, että pystytään puhumaan paremmin samoista asioista, mutta me ei edelleenkään tiedetä, että miten niin sanotusti tosia nää diagnoosit on.
Hanna: Sä oot sun taustaltasi historioitsija, et psykiatri. Miten sä oikein päädyit tutkimaan psykiatrian identiteettikriisiä?
Mia: Oikeastaan aika opintojen alussa. Mä aina kun kävelin yliopistolle, niin mä kävelin sellaiseen R-kioskin ohi ja siinä oli aina näitä Iltalehtien ja Ilta-Sanomien lööppejä ja silloin puhuttiin masennuksesta tosi paljon. Tuntui, että ne lööpit vaan muuttui, että aina oli jotenkin se masennus siellä ja mulle tuli tavallaan se ajatus, se kysymys siitä, että onkohan jotenkin noussut masennuksen määrä ja jos on niin miksi? Ja se jotenkin suisti mut elämästä näille raiteille. Silloin mä aloin eka oikeastaan just psykiatrian diagnostisen systeemin historiasta kirjoittaa näitä eri opinnäytetöitä. Ja sitten näissä taas huomasin, että siellä puhutaan tällaisesta identiteettikriisistä, varsinkin silloin kuusikymmentäluvun kirjallisuudessa ja se ei mun mielestä ollut oikein hyvin missään näkyvillä. Mä ajattelin, että täällä on tällainen joku puuttuva palanen ja se ohjasi mut pohtimaan tätä identiteettikysymystä. Mutta se, miksi on tosi tärkeätä, että historioitsijat niin kuin ottaa myös oman alueensa tässä on se, että psykiatrit on ihmisiä ja samalla tavalla heitä ohjaa päätöksissään erilaiset motivaatiot ja toiveet ja pelot ja asiat, mitä kaikkia meitä muita elämässä ajaa. Ja mun tehtävä on taas tutkia niiden vaikutusta heidän päätöksiin, jotka vaikuttaa meidän ajassa ja sitten toisaalta myös niin kuin omalla tavallaan toivottavasti auttaa heitä käymään jonkinnäköistä keskustelua vähän niin kuin tällaisesta ulkopuolisen näkökulmasta, mitä humanisti ja muut tieteenalat pystyy sitten tarjoamaan.
Hanna: Toi on tosi mielenkiintoista, koska mielenterveyden häiriöihin voisi hyvin suhtautua niin, että ne nyt vaan on absoluuttisia tosiseikkoja, että ne on olemassa riippumatta yhteiskunnasta, mutta sun tutkimus tekee näkyväksi sen, että näin ei ehkä olekaan.
Mia: Joo, siis tää on tietysti vähän kaksisuuntainen kysymys. Eli toki meillä on merkkejä mielenterveyden häiriöistä ja sairauksista siis kautta ajan eli kiistatta on olemassa. Mutta se diagnostiikka pohjautuu oirepohjaiseen luokitteluun ja niitä on periaatteessa vähän niinku kolme erilaista lääketieteessä. Eli on tällainen niin kuin etiologiaan perustuva eli syyhyn perustuva, sanotaanko vaikka, että jos sulla on tuberkuloosi, niin tiedetään, että sillä on bakteeri, joka sen aiheuttaa ja se pystytään onneksi hoitaa nykyään. Ja sitten on tällaisia enemmän fysiopatologiseen perustuva luokittelu, joka sitten enemmän tällainen ykköstyypin diabetes tiedetään, että okei se liittyy haimaan ja sen epätoimintaan ja se on se syy. Ja sitten meillä on tää kolmas eli oirepohjainen, jota psykiatria edustaa ja sen on periaatteessa psykiatrian asiantuntijat keskenään sopinut, että mitä tavallaan nähdään vastaanotoilla, mitä ajatellaan, että voisi olla sellaisia tiloja. Ne on tehnyt kasaan tällaisen luokittelujärjestelmän ja siis se on ollut ihan valtavan tunteikas prosessi. Siellä on riidelty, siellä on väitelty, siellä on loukkaannuttu, siellä on iloittu. Eli se ei todellakaan ole niin sellainen kliinisen siisti kuva mitä ehkä halutaan usein uskoa, että istutaan jotenkin akateemisesti papereiden kanssa ja keskustellaan ja näin, vaan siellä on ollut hyvin paljon vääntöä siitä, että no mitä oireita, miksi ja onko nää kategoriat just tällaisia tai ei.
Hanna: Pureudutaan tähän psykiatrian identiteettikriisien historiaan syvemmälle. Eli kerro mulle tästä aikajanasta, miten ne kriisit on puhjennut ja kehittynyt ja uusiutunut.
Mia: Joo eli tota mä usein sanoin, että psykiatria matkaa kohti ratkaisemaan tällaista isoa kompleksia ongelmaa ja se kompleksi ongelma on just tää, että mitä mielenterveyden häiriöt oikeastaan on ja mistä ne johtuu. Ja täähän on ihan valtava, todella haastava kysymys. Just Harvardissa ne oli leikannut sellaisella timanttileikkurilla tällasen pienen puolen riisin kokoisen palon aivoista, ja ne on saanut tehtyä sellaisen neuroni tasoisen kuvauksen, että miten neuronit yhdistyy, synapsit yhdistyy tuota siinä pienessä palassa. Siellä oli yli 50 000 solua, yli 150 miljoonaa yhteyttä ja se mikä yllätti tutkimusryhmänä oli se, että niitä yhteyksiä ei ollut vaan yksi vaan niitä oli niinku 50 eri suuntaan. Ja se vähän niiden lähtöpäätös oli se, että vau tää on niin hieno, että me ollaan saatu nyt kuvattua näin tarkasti yksi pieni pala, että tää on valtava läpimurto. Mutta sitten toisaalta tosi niin kun nöyräksi pistävä, koska periaatteessa pitäisi tehdä koko aivoille ja se vaan osoitti, että miten valtavan monimutkainen kokonaisuus aivot on, eli se pitäisi selvittää tietyllä tavalla. Ja siihen on vielä tietysti matkaa ja sitten vaikka me saataisiin aivot selvitettyä, niin sitten meillä on vielä tämä koko muu kroppa eli suolisto ja hormonit, miten ne vaikuttaa. Ja sitten vaikka me saataisiin koko ihmisen biologia selvitettyä tälleen tieteellisen super tarkasti saataisiin tällaisia varmoja selityksiä, niin sitten me ollaan kuitenkin aina yksilöitä yhteiskunnassa ja se kysymys on just noin vaikea.
Hanna: Joo eli kompleksi ongelma todellakin on kompleksi. [naurahtaa]
Mia: [naurahtaa] Todella kompleksi ongelma. Ja psykiatrian tehtävä tietysti on pyrkiä selvittämään tätä. No tää koko aikajana lähtee 1980-luvun puoliväliltä, kun psykiatrian ammattikunta perustetaan Yhdysvalloissa ja silloin tulee mielisairaalajärjestelmä. Vaikka meillä on usein kuva mielisairaaloista tietysti vähän tällaisina suljettuna laitoksina, missä on kertynyt paljon vanhoja ihmisiä, paljon kroonisesti sairaita, niin tää lopputulos, mikä oli karmaiseva tietysti omalla tavallaan, niin tää alku on hyvin erilainen, se oli niinku tosi humaani. No sitten alkaa kasvamaan massat eli tulee tosi paljon potilaita sinne mielisairaaloihin ja tää hoitosysteemi tukkeutuu ja psykiatreista tulee tällaisia byrokraattisia toimijoita eli ne ei enää ehdi olla potilaiden kanssa ne vaan katsoo periaatteessa, että tuleeko ruokaa sisään, pestäänkö liinavaatteita. Ja siitä tulee tää ensimmäinen kriisi. Sitten tavallaan tästä tän ensimmäisen kriisin seurauksena psykiatrit oikeastaan vähän niinku itse karkaa sieltä mielisairaaloista tavallaan pois ja tulee se ajatus, että okei, että jos emme pystytäkään parantaa näitä mielenterveyden häiriöitä, niin ehkä me voitaisiin ennaltaehkäistä ne. Tästä alkaa sellainen pitkän laajentumisen aikakausi, psykiatrit laajenee osaksi muuta yhteiskuntaa erilaisiin tehtäviin, aikuisista lapsiin, perheiden väliseen dynamiikkaan tulee psykoanalyysi tai tällaista mentaali hygienia-ajattelua.
Hanna: Ja nyt me liikutaan 1900-luvun alkupuolella, eikö niin?
Mia: Joo eli tää aikakausi menee 1900-luvun alkupuolelta aina 1960-luvun loppuun. Ja lopulta, koska kysymys oli siitä ennaltaehkäisystä niin kuusikymmentäluvulla ehkä vähän tän, myös sen kulttuurisen ympäristön vuoksi aletaan sitten törmäämään poliittisiin kysymyksiin. Eli jos ajatus oli, että pystytään mahdollisimman tehokkaasti ennaltaehkäisemään ja tiedetään, että vaikka köyhyys tai sodat tai vaikka rasismi aiheuttaa mielenterveyden ongelmia, niin onko se psykiatrin tehtävä silloin puuttua siihen, koska sehän olisi tavallaan se iso ennaltaehkäisyyn tapa ja siinä vaiheessa psykiatrit alkoi olla ihan hirmu erimielisiä siitä, että pitäisikö.
Hanna: Eli siis se tilanne alkaa kriisiytyä sen takia, että ei enää tiedetä missä ne psykiatrian rajat menee, että pitäisikö psykiatrit olla yhteiskunnallisia vaikuttajia sen sijaan, että he vaan hoitaa potilaiden oireita. No tää siis tapahtui silloin 1960 ja 1970- luvulla, mut mitä sitten tapahtui?
Mia: No nyt sitten sieltä tuli vähän tällainen pelastava enkeli, tällainen psykiatrinen diagnostiikka, jota kutsutaan DSM-3 nimikkeellä eli vähän sieltä sivujanalta tuli uudenlainen vaihtoehto tehdä psykiatrista diagnostiikkaa. Ja psykiatria sai tavallaan niin kuin sen nojalla uuden mahdollisuuden nojautua tällaiseen niin kuin diagnostiseen ajatteluun, joka vei psykiatriaa lähemmäksi muuta lääketiedettä, mutta se myös antoi psykiatrialle uudenlaiset rajat. Että tavallaan sen jälkeen, kun tuli tää uusi psykiatrien diagnostiikka 80-luvun alkupuolelta, niin tavallaan se mitä psykiatria oli, oli siellä manuaalin sisällä ja siitä alkaen meillä on ollut psykiatrian diagnostiikan aikakausi. Ja tää DSM-3 nostatti ihan valtavasti optimismia just siitä, että pystytään sitä kautta parantamaan tieteen laatua ja ratkaisemaan tieteen avulla tää iso kompleksi ongelma. Mutta että se oli tavallaan aivan liian iso toive ja nyt ollaan huomattu, että se ei ole ollut se tie.
Hanna: Eli siis käytännössä kehitettiin uutta diagnostiikkaa. Ja tää oli nyt sitä, että katsottiin että sulla on tuollainen ja tuollainen oire, joten sulla on varmaan tää häiriö. Ja nää kriteerit laitettiin yksiin kansiin, mistä tuli siis tämä DSM manuaali ja DSM siis tulee sanoista Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorder. Siinä siis on lueteltuna eri mielenterveyden häiriöt ja kriteerit, joiden perusteella ne voidaan diagnosoida ja tää tehtiin Yhdysvalloissa. Mutta eikö niin, että tää on maailmanlaajuisesti tosi vaikutusvaltainen opas, jota luetaan suomessakin?
Mia: Joo. DSM-3 loi sellasen tietynlaisen arkkitehtuurin siihen, että miten psykiatrista diagnostiikkaa tehdään ja tää on itse asiassa ihan super tärkeä muistaa, että silloin kun tätä manuaalia tehtiin 70-luvulla, kukaan ei ajatellut, että tästä tulisi mitenkään niin kuin globaali systeemi tai lähelläkään mitä se nykyään on. Vaan ajateltiin, että toivottavasti tällä saadaan uusi työkalu, tämä oli kohdennettu lääkäreille. Tästä saa psykiatrian ammattilaiset, terveydenalan ammattilaiset, kielen, jolla keskustella keskenään, mutta kun se julkaistiin, niin se oli tavallaan niin toimiva, että ihmiset omaksui sen tosi nopeasti. On sellaisia kuvailuja, joissa kahdeksankymmentäluvun alusta, kun ihmiset puhuu, että yhtäkkiä kampuksille tulee tämä tällainen vihreä kirja, se on hienosti nidottu kirja ja se näkyy joka puolella. Se käännettiin 13 eri kielelle ensimmäisen seitsemän vuoden aikana. Sitten siitä tuli globaali bestseller. Suomeksi se käännettiin 1982 vuonna ja nämä tekijät lähti maailman ympäri matkalle ja siitä tulee niin kun aivan siis jätti menestys. Siitä alettiin tehdä uusia versioita aika nopeasti päivittäin, koska sen avulla saatiin todella paljon rahaa tälle Yhdysvaltain psykiatriajärjestölle, joka sitä tuottaa ja joka sitä hallinnoi ja myy.
Hanna: Monesko versio nyt on käytössä?
Mia: Nyt on viides.
Hanna: Ja kolmonen on se mitä sä oot tutkinut tai siis se prosessi sen takana. Miten DSM manuaalin uudistaminen vaikutti siihen, miten psykiatriaa käytännössä harjoitettiin?
Mia: Periaatteessa tulee nää kriteeristöt, että aiemmin psykiatrit koettiin vähän tällaiseksi mystisiksi ammattilaisiksi, että heillä oli tällainen etenkin mystinen kyky nähdä potilaasta, että mikä hänellä oli, mutta tän jälkeen psykiatrian diagnostiikasta ja kielestä käytännössä tuli silleen avointa kaikille, että kuka vaan pystyi avaamaan sen manuaalisarjan ja katsomaan, että mulla on itse asiassa vähän tän tyylisiä oireita ja itse asiassa mun puolisolla on vähän tän tyyppisiä oireita, ja mun pomolla. Tavallaan se muutti ihan perustavanlaatuisesti sitä psykiatrian ja sitten tavallaan suuren yleisön tapaa keskustella ja sehän on just ehkä meidän ajassa mielenkiintoista, että tätä manuaalisarjaa ei ole ikinä tehty sillä tarkoituksella, että siitä puhuttaisiin sillä tavalla kuin nykyään puhutaan eli se on yksi tän meidän ajan mielenkiintoisista trendeistä.
Hanna: Mä muistan, että joskus 10 vuotta sitten vähän niinku kaikki hankalat tyypit leimattiin keskusteluissa narsisteiksi, että jollakin oli aina joku pomo, joka oli narsisti. Niin palautuuko esimerkiksi tää nyt tähän sun tutkimaan aikakauteen ja siihen uudistukseen?
Mia: Sieltä aina nousee ne tietyt diagnoosit ja sitten ne laskee ja nousee tilalle joku uusi ja siinä on selkeästi tällaista trendivaihtelua. Ja nykyään se on mennyt hyvin vaikeaksi uudistaa enää sitä manuaalia eli vitosen ympärillä, joka uudistettiin 2000- luvun alkupuolella niin käytännössä ne on hyvin vaikea enää tehdä mitään uudistuksia. Eli se on tavallaan jumiutunut se koko systeemi.
Hanna: Niin että se on politisoitunut se manuaali?
Mia: Kyllä.
Hanna: Kerro mulle vielä yhdellä lauseella, miten tää DSM-3 manuaalijulkaisu, se iso läpimurto vaikuttaa nykyajassa?
Mia: Se on ihan koko psykiatrisen diagnostiikan pohja, joka ajaa meidän koko hoitojärjestelmää ja sitä, miten me kulttuurisesti ajatellaan mielenterveyden häiriöistä.
[rauhallista elektronista musiikkia, vaimenee taustalle]
Hanna: Siirrytään sitten vielä sieltä 1900-luvun jälkipuoliskon myllerryksistä nykypäivään. Me eletään aikaa, jolloin mielenterveyden ja neurokirjan häiriöistä puhutaan ja kirjoitetaan tosi paljon. Uteliaassa Mielessä on vieraana filosofian tohtori Mia Pohtola Helsingin yliopistosta ja sä Mia oot tutkinut psykiatrian diagnostiikan historiaa. Mä oon kolmekymppinen, korkeakoulutettu helsinkiläinen ja musta tuntuu, että kun tapaan uusia omaan viiteryhmääni kuuluvia ihmisiä, on melko normaalia, että ehkä puolen tunnin tuttavuuden jälkeen aletaan lätkiä pöytään omia diagnooseja silleen aika arkisesti sivulauseissa. Onko nykyään muodikasta saada joku diagnoosi?
Mia: Niin niin, kyllähän ne vaikuttaa olevan kasvussa ja se kieli on ehdottomasti muuttunut. Jotenkin mä tiedän, jos miettii muodikkuutta niin siihen liittyy jonkinnäköinen tällainen uutuusarvo ja jotenkin se, että se on jotenkin tässä laaja-alaista.
Hanna: Ehkä se muodikkuus ei ole hyvä sana tässä, kun ei me tavallaan haeta sitä että se olis jotenkin feikkiä.
Mia: Niin, ei se välttämättä ole huonokaan sana, koska sitten siinä on kanssa ajatus sellaisesta niinku aikasidonnaisuudesta ja sitten se, että se jollain tavalla sitten hiipuu jossain vaiheessa. Jos me katsotaan taaksepäin niin on ollut näitä erilaisia samantyylisiä nosteita ja laskuja niinku vuoristoratamaista vaiheisuutta eli vaikka just hysteria sijoittuu sellaiseen aikaan, missä puhuttiin hirveän paljon kanssa naisten oikeuksista ja se oli uusi asia. Sitten toisaalta teollisen vallankumouksen aikana ja 1900-luvun alkupuolella oli tää neurasteinen ja tämmöinen väsähtäminen jotenkin. Sekin tuli ja omalla tavallaan meni tai muutti muotoaan. Toisaalta 70-luvun kotiäidit, jotka nappailee valiumia, että kyllähän näitä on. Että siinä on tällainen mielenkiintoinen liitos siihen, että se kuvastaa jotain meidän ajassa ja mä näkisin, että just tää muoti sana ja ilmiö ei ole siinä tavalla sellainen loukkaava, vaan se nimenomaan mun mielestä kuvastaa sitä, että me ollaan ison myllerryksen keskellä ja se on tosi inhimillistä kokea kaikennäköistä pahoinvointia ja näköalattomuutta ja kaikkea, mitä vahvistuneista se meissä tuottaa. Sitten se on kysymys, että mitä kieltä me käytetään sen kuvaamiseksi ja mikä meitä tavallaan sitten ihmiskuntana myöskin hyödyttää, että mikä on se tavallaan kieli, joka parhaiten auttaa meitä selviämään tästä murroksesta eteenpäin.
Hanna: Kun ihmisellä diagnosoidaan mielenterveyden häiriö, niin mitä siinä oikein tapahtuu? Mitä se oikeastaan tarkoittaa, että saa diagnoosin?
Mia: No periaatteessa se ei tarkoita mitään muuta, kun sitä että mahtuu niihin määritelmiin, jotka on sovittu siellä yhdysvaltalaisissa pöydissä. Mutta sitten toisaalta totta kai siinä on se käytännön puoli, eli sillä oikeasti voi saada etuuksia, sillä voi saada tärkeätä sairaslomaa, sillä voi saada apua ja se on totta kai tosi tärkeätä ja inhimillistä.
Hanna: Mun oma vaikutelma on, että mielenterveyden ja neurokirjan häiriöiden diagnosointi voi olla aika hähmäistä puuhaa. Mä tunnen esimerkiksi yhden tyypin, jolla on välillä vaikeuksia saada asioita aikaan ja joskus menee liiankin lujaa. Terveydenhuollossa on vuosia pähkäilty, että pitäisikö näitä hankaluuksia kutsua nimellä ADHD, kaksisuuntainen mielialahäiriö vai epävakaa persoonallisuus. Miksi tällaisten häiriöiden määritteleminen on niin vaikeaa?
Mia: Niin, no se liittyy oikeastaan tähän arkkitehtuuriin. Eli se, että on tällainen lokero arkkitehtuuri, että on aina yksi luokka niin kuin masennus tai yleinen ahdistuneisuushäiriö ja se tarkoittaa sitä, että usein monella on useampia häiriöitä. Tätä kutsutaan tällaiseksi komorbiliteetiksi eli päällekkäisyydeksi. Se kertoo niistä tän systeemin heikkouksista. Mutta mä voisin ottaa tässä vielä sen pointin esiin mikä nykypäivänä mun mielestä on aidosti, mikä liittyy tähän kriisiin, mikä mun mielestä on tän diagnostiikan ongelmallisuuden aiheuttamaa. Se, että nykyään psykiatrit on ihan valtavan tavallaan massan kohteena ja he tietysti tekee parhaansa, että pystyy auttamaan, mutta tavallaan se massa aiheuttaa sen, että heidän rooli samalla tavalla kuin silloin ensimmäisen kriisin aikaan on jälleen byrokratisoitumassa. Eli mulle on yksi suomalainen psykiatri just kuvaili sitä, joka on ollut siis pitkään alalla nähnyt tätä muutosta, että hän niin kun istuu toimistossa ja hänelle tulee lähetteitä jossa on nimiä, joiden kasvoja hän ei oikein edes välttämättä tunnista ja hän lähettää niitä lähetteitä eri suuntiin. Että se ei ole mielekästä hänellekään, että hän haluaisi tietysti tavata ihmisen, että olisi aika, että voisi tutustua ja tää on kadonnut tän massan vuoksi. Ja se on nimenomaan psykiatrian näkökulmasta huolestuttava ilmiö, ja myös varmasti tuottaa sellaista tietynlaista eettistä stressiä työssä kun kokee, että ei ole aikaa auttaa.
Hanna: Joo, ja kun näitä diagnooseja kirjoitetaan nykyään ihan valtavasti. Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa yli 20 % alle 13 vuotiaista pojista on ADHD diagnoosi. Mistä se oikein kertoo?
Mia: Joo. Toi on tietysti aika samanlainen trendi ympäri maata, mutta tietysti räikee esimerkki. Kyllähän THL otti siihen kantaa, että tässä on nyt kyllä ylidiagnostiikasta kyse, että häiriö tai niinku häiriö siis no ADHD nyt on tietysti neurokirjallinen tällainen spesiaalitila, mikä on siinä luokitussysteemissä kuitenkin mukana. Niin on ajateltu, että se on 5% luokkaa ja sitä on pidetty tosi korkeana sitä viittä prosenttia, niin 20% on aivan huima. Sitä ei selitä silleen niinku millään. Mutta kyllä THL:kin miettii, että onko se sitten niin, että siellä se tavallaan taso millä diagnosoidaan, on siellä enemmän yleislääketieteen puolella. Ja sitten tarvittaisiin enemmän sitä kokemusta ja tietoa siihen, että tarvittaisiin enemmän sitä erikoislääkärin osaamista siinä, ettei tule niitä semmoisia ylidiagnostiikkaan viittaavia diagnooseja.
Hanna: Toi on aika konkreettinen esimerkki siitä, että ihan pelkästään diagnostiikan kriteereitä lukemalla ei saada kauhean tasapainoista lopputulosta aikaan.
Mia: Joo ja siis se, että kun tää oirepohjainen systeemin arkkitehtuuri on rakennettu niin, että se ei selitä mitään, että siinä ei ole tällaista syyperäisyyttä. Se vaan kertoo, että tavallaan ihminen mahtuu siihen oirekuvaukseen. Ja nyt tietysti tässä meidän ajassa, kun on aika nopea tahti ja on tullut tätä uutta teknologiaa ja älypuhelimia ja meidän ympäristö aika nopeassa vauhdissa muuttunut niin kyllähän se on ihan yleinen keskustelu, että kaikilla on tällainen keskittymiskyky koetuksella. Ja jälleen kerran mä näen, että se on jonkinnäköinen ilmentymä siitä ja sitten me helposti puetaan se siihen diagnostiseen kieleen. Mutta mä edelleen peräänkuulutan sitä, että tätä systeemiä ei ikinä tarkoitettu, että puhuttaisi niin kuin tavallaan tällä tavalla diagnooseista. Ja se, että jos luodaan tällainen valtava massa ja selitetään tavallaan kaikennäköistä aitoa pahoinvointia ja ahdistuneisuutta sen kielen kautta, niin se aiheuttaa tieteen psykiatrialle isoja ongelmia. Se aiheuttaa isoja ongelmia tietysti tälle terveydenhuollolle ja sitten omalla tavallaan myös vie meitä pois siitä ehkä yleisestä syystä, että mistä se pahoinvointi kumpuaa, että minkälaisia asioita meillä on yhteiskunnasta, mistä se ahdistuneisuus tai tällainen ylivilkkaus tai keskittämiskyvyttömyys johtuu. Ja koska psykiatrit ei pysty sitä ratkaisemaan, että laitetaan ne vähän tällaiseen, mä kutsun sitä englanniksi turning case-ilmiö, eli tällainen, että suuri yleisö kääntyy katsomaan psykiatriaa vaatimalla vastauksia, että miksi kaikki on jotenkin nyt niin jotenkin hermostuneita tai ahdistuneita, että selittäkää, että te ootte niitä asiantuntijoita, mutta todellisuudessa psykiatrit ei pysty ratkaisemaan tätä tai mielenterveyden ammattilaiset pysty ratkaisemaan sitä tavallaan ongelmaa, mistä nää massat syntyy. Ne pystyy varmasti lievittää ihmisten oirehdintaa ja helpottaa, että sitten en yhtään vähättele sitä puolta, mut se tärkeä yhteiskunnan kysymys on just se, että mistä tää kaikki massa kumpuaa. Ja yksi suomalainen psykiatri hyvin kuvasi sitä, että tällaisessa mielipidekirjoituksessa Hesarissa jokin aika sitten, että psykiatrit on laitettu ihan kohtuuttomaan tilanteeseen, niiden pitäisi halvasti ja helposti korjata jotain sellaista, mitä he ei voi korjata kun kyseessä on paljon rakenteellisia ongelmia. Ja tää taas jälleen kerran muistuttaa sitten kuusikymmentäluvun kriisistä eli että aletaan taas, puhuu niistä isommista, sosiaalisista ja näistä laajemmista teemoista. Ja sitten siinä alkaa taas vähän vesittyy se raja, että no mihin se psykiatrian rooli laitetaan.
Hanna: Mitä sä ajattelet, että missä se rajan pitäisi mennä? Mikä on se psykiatrian rooli?
Mia: Niin siis toi on tosi vaikea kysymys. On melkein silleen vähän, että pystyykö toisen identiteettiä kovin kommentoimaan. Siis tavallaan sehän on osittain kyllä psykiatrian sisäinen keskustelu, mutta mä tosi mielellään niin kuin sparraan psykiatrian kanssa ja he on tosi tosi avoimia sille, että kyllä nyttenkin olen menossa eri tahoille psykiatrien kanssa ja psykiatriyhdistyksen pyytämänä keskustelemaan tästä aiheesta, että he todella kyllä kamppailee tämän kysymyksen kanssa.
Hanna: [naurahtaa] Sä oot niin kun psykiatrian terapeutti.
Mia: [naurahduksia] No tavallaan, miten tässä näin kävi. Mutta toki se on oikeasti vaikea kysymys ja siihen ei ole mulla suoraa vastausta, mutta siihen on kyllä erilaisia esimerkkejä.
[rauhallista elektronista musiikkia, vaimenee taustalle]
Hanna: Seuraavaksi mä haluan puhua sun kanssa läpimurroista, sellaisista oivalluksista, keikautuksista ja havainnoista, jotka vie eteenpäin tiedettä ja toisaalta innostaa ja inspiroi yksittäisiä ihmisiä. Kuten kaikki tieteet myös psykiatria odottaa kiihkeästi seuraavaa läpimurtoa, mutta psykiatria odottaa sitä ehkä vielä kiihkeämmin, kun monet muut tieteenalat. Mia, mikä sun näkemys on, että mikä se seuraava läpimurto voisi olla?
Mia: Joo, kyllähän niitä biomarkereita odotetaan kuin kuuta nousevaa. Eli että saataisiin tavallaan tehtyä se diagnosointi sieltä niin kuin sanotusti kallon toiselta puolelta, päästäs jotenkin sinne sisään ja sitten varmentamaan sitä kautta tavallaan se potilaan tilanne.
Hanna: Mikä siis on biomarkkeri?
Mia: Ne on käytännössä sitä just aivokemiaa, että pystytään vaikka laittaa ihminen jonkinnäköiseen kuvantamiskoneeseen ja siellä pystytään todentamaan, että aa, että näkyy tällainen muutos, tämä selittää tämän.
Hanna: Eli tuossa kohtaa aivoja on tällainen läntti ja se tarkoittaa sitä, että olet masentunut.
Mia: Niin kun karrikoiden tää on se ajatus. Mutta ollaan vielä hyvin kaukana siitä. Mä en tiedä mikä seuraava läpimurto tulee olemaan ja lämpimästi toivon psykiatrialle nopeita läpimurtoja. Se aidosti olisi hieno asia ja selvittäisi sitten todennäköisesti paljon tätä nykyistäkin tilannetta, mutta se optimismi on kyllä siellä tekoälyssä. Ja tavallaan jotenkin tällainen ehkä taas jälleen kerran tällainen utopistinen toive siitä, että me ollaan menossa kohti uutta valtavaa teknologista murrosta, jossa tulee olemaan kaikkea kvanttikoneita ja tekoälyä ja kyllä se toive leijuu siinä, että se jotenkin tulee ratkaisemaan nyt nää isot biomarkkerikysymykset.
Hanna: Mitä sä ajattelet, että sitten kun ne kvanttitietokoneet, jotka pyörittää uskomattoman hyvin toimivia tekoälyjä pystyy tekemään biomarkkereiden pohjalta tän diagnostiikan, niin mikä yhteiskunnallinen merkitys sillä läpimurrolla olisi?
Mia: Niin toivottavasti sen tosissaan vielä näkee vielä tän elämän aikana. Koska tuota se, että miten nopea se muutos voisi olla, varmasti saadaan sitä sellaista biologista puolta selkiytettyä, mutta varmasti jää edelleen se kysymys siitä, että yksilö on osana yhteiskuntaa ja ympäristöä. Että tavallaan vaikka me saataisiin se biologia selvitettyä niin meille jää silti aika paljon kysymyksiä ja se vie meidät tavallaan toiseen, hyvin, hyvin mielenkiintoiseen teemaan just siitä, että mitä on sairaus tai terveys ja miten ne rajat niin kun laitetaan, mihin se viiva vedetään niiden välille?
Hanna: Mikä on sellainen tieteellinen läpimurto, jota sä haluaisit olla mukana tekemässä?
Mia: Mä näen, että mun tehtävä historioitsijana ja vielä tälleen kun on aika lähihistorioitsija, kuitenkin viime vuosikymmenet on ollut ne semmoiset mihin eniten fokusoitunut, niin on olla tietynlainen tulkki. Sehän on vähän semmoinen humanismin tarkoitus omalla tavallaan olla semmoinen jonkinnäköinen soihtu tällaisissa harmaissa vaiheissa, kun on näköalattomuutta ja ei ymmärretä, että mitä tapahtuu, mikä on seuraava vaihe. Ja jollain tavalla muistuttaa, että on näitä ollut aikaisemminkin ja ollaan aina tultu näistä läpi ja auttaa fasilitoimaan sitä keskustelua, jotta päästään jollain tavalla yhteiskuntana kohti jonkinnäköistä parempaa tulevaisuutta, että mä näen, että se on mun rooli.
Hanna: Mia Pohtola kiitos, kun olit mukana Utelias Mieli- podcastissa.
Mia: Kiitos todella paljon.
[rauhallista elektronista musiikkia, vaimenee taustalle]
Hanna: Kiitos, kun kuuntelit Utelias Mieli- podcastia. Jos tykkäsit kuulemastasi, kerro siitä kaverillesi ja laita vaikka saman tien soimaan seuraava tiedeaiheinen podcast. Demokratian paikat on uteliaiden sosiologien tutkimusryhmän podcast. Siinä puhutaan demokratiasta arkisissa ympäristöissä kuten sosiaalisessa mediassa, toreilla ja kodin seinien sisällä. Mitä pitäisi tapahtua, että useampi ihminen voisi kokea osallisuutta yhteiskunnassa? Demokratian paikat löydät käyttämästäsi podcast-palvelusta.
[rauhallista elektronista musiikkia]