Hanna Hantula: Mona Mannevuo, mitä jokaisen tulisi ymmärtää väsymyksestä?
Mona Mannevuo: Ehkä se, että väsymys on jotakin, mitä me kaikki tiedämme, ja väsymys on ihmisen ominaisuus. Kaikki ihmiset väsyvät, mutta kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä väsymys on.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee taustalle]
Hanna: Kuuntelet Helsingin yliopiston Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua niistä asioista, jotka heidän mielestään ovat juuri nyt kiinnostavimpia ja tärkeimpiä. Mun vieraana on tänään Mona Mannevuo, joka tutkii työn ja väsymyksen historiaa. Minä olen Hanna Hantula, tämän podcastin juontaja.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Mona, jos sut laitettaisiin nyt aikakoneeseen ja joutuisit vuoden ajaksi ihan tavalliseksi työläiseksi jonnekin menneisyyteen, niin minkä aikakauden ja paikan sä valitsisit?
Mona: Apua. Missään vaiheessa ei varmaan ollut kauhean mukavaa olla työn tekijä tai palkkatyöläinen yhtään missään. Mutta kyllä mä ehkä kuitenkin ajattelisin, että nykytyöelämä on kuitenkin siinä mielessä ehkä vähän armollisempaa kuin aiemmin, että nykyään on mahdollisuus saada vaikka mielenterveysperusteisia sairauslomia tai jotain tämäntyyppisiä. Jos verrataan tähän, niin aiempi työelämä on kyllä ollut aika ankaraa ja julmaa.
Hanna: Mielenkiintoista. Elämme siis parhaassa mahdollisessa maailmassa tällä hetkellä.
Mona: Emme missään tapauksessa [naurahtelua]. Työn teko on aina ollut ehkä vähän ongelmallista.
Hanna: Mennään tähän vähän syvemmälle myöhemmin. Entä jos saisit vaan hetken kurkistaa, mutta ei tarvis sitoutua loppuelämäksi tai edes vuodeksi, vaan saisit vaan hetken kurkistaa, millaista siellä menneisyydessä on ollut, niin minne kurkistaisit?
Mona: Kyllä mä kurkistaisin kuitenkin jonnekin lähihistoriaan. Ehkä mä haluaisin kurkistaa 60-luvulle teollistuvaan Suomeen ja seurata, miten sotien jälkeiset johtamisopit toimivat käytännössä.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua siitä, mikä heistä on juuri nyt tärkeää. Tänään mun vieraana on yliopistotutkija ja poliittisen historian dosentti Mona Mannevuo Helsingin yliopistosta. Sä tutkit parhaillaan Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa väsymyksen historiaa, ja me keskustellaan nyt siitä sekä työn historiasta ja mitä väsymysoireet kertoo meille yhteiskunnasta. On sanomattakin selvää, että me eletään väsyttävässä ajassa, jossa on ärsykkeitä paljon ja aivot on kovilla. Mikä meidän arjessa oikein väsyttää?
Mona: No mä sanoisin, että työ nyt yleisesti ottaen on aina ollut eri tavoin ihmisiä väsyttävää. Aiemmin kuitenkin työn on monesti ollut rankkaa ja se on fyysisesti ollut raskaampaa. Mutta kyllä meillä nyt varmaan on yleisesti ongelmana kognitiivinen, tai aivojen väsymykseksi sitä sanotaan, erityisesti tietotyössä. Ja mä luulisin, että yksi syy siihen todennäköisesti on tämmöinen monisähläys, jatkuvat muutokset ja työn epämääräisyys mahdollisesti ja päällekkäiset työt.
Hanna: Jos miettii puhtaasti elämänrytmiä, osaltaan meillä on ihan hirveän paljon helpompaa nyt kuin aiemmin. 1800-luvun lopussa työpäivä oli monilla yli 12 tuntia ja työviikko oli kuusipäiväinen. Oletan, että ihmisiä on väsyttänyt silloinkin.
Mona: Joo ja väsymys on siinä mielessä aika kiinnostava tutkimuskohde. Väsymyshän ei varsinaisesti ole mikään sairaus tai se ei varsinaisesti ole mitään. Se on aika luonnollinen ominaisuus ihmisessä. Ja sitten me voidaan ajatella näin, että joku maatyöläinen jossain totta kai on ollut jatkuvasti väsynyt, ja jos on huono ravinto, niin ihminen on silloin jo lähtökohtaisesti väsynyt. Mutta se, mikä mua ehkä väsymyksessä kiinnostaa, on väsymyksen yhdistyminen moderniin teolliseen historiaan ja nimenomaan moderniin palkkatyöläisyyteen ja sen muotoutumiseen. Mä tutkin erityisesti tulkintaa väsymyksestä ja väsymys-käsitettä työlääketieteessä ja ehkä lääketieteessä laajemminkin. Se on mun semmoinen, mihin mä erityisesti keskityn. Sitten voidaan ajatella niin, että se on osin työlääketieteellisten tai työturvallisuuden ja työtehokkuuteen liittyvä kysymys, että miksi työpäiviä alettiin järkeistää ja lyhentää, koska se kävi aika nopeasti ilmi, että se ei ole erityisen tehokasta eikä siinä ole oikeastaan mitään järkeä uuvuttaa ihmisiä tekemällä älyttömän pitkiä työtunteja, vaan työtä kannattaa järkeistää ja tehostaa.
Hanna: Eiks tämä nimenomaan ollut 1800-luvun lopun, 1900-luvun alun projekti näiden työaikojen lyheneminen?
Mona: Joo ja siihen liittyy tietysti ammattiliittojen puuttuminen tai ammatillinen järjestäytyminen ja työläisten järjestäytyminen, mutta sitä edesauttoi myös työlääketieteelliset tehokkuustutkimukset. Eli siinä on monen asian yhteinen summa, ja sitten tehtiin jonkinlainen sopimus. Sitä perusteltiin myös objektiivisesti, että kahdeksan tunnin työpäivä on järkevin.
Hanna: Voitko sä vähän maalata meille kuvaa siitä, millaista työelämä ja yhteiskunta silloin oli, kun nämä muutokset tapahtuivat?
Mona: No se riippuu vähän oikeastaan, mitä maata me erityisesti katsotaan, mutta noin yleisellä tasolla Suomihan on teollistunut oikeastaan aika paljon myöhemmin kuin monet muut maat. Mutta jos mä mietin näitä väsymystutkimuksia, työperäinen väsymys ja teollinen väsymys oli aika yleinen ilmiö erityisesti Saksassa, mutta myös Yhdysvalloissa nähtiin väsymysoireilua, joka ei niinkään liittynyt siinä vaiheessa vielä teolliseen työhön. Siellä työperäinen väsymys oli liukuhihnan jälkeinen suurempi ongelma. Se paikantuu 1900-luvun alkuun enemmänkin. Sitten oltiin kiinnostuneita tutkimaan sitä. Yhdysvalloissa esimerkiksi yleinen elämärytmi ja yleinen tapa tehdä töitä muuttui selkeästi 1800-luvun lopulla. Ja sitten väsymystä kärsivät paitsi teollisuuden työntekijät, niin myös ja oikeastaan erityisesti kiireiset liikemiehet, jotka saivat tällaisia väsymysoireita, joita kutsuttiin neurasteniaksi silloin.
Neurastenia on tosi kiinnostava ilmiö, koska se on oireyhtymä, joka muistuttaa jossain määrin nykyistä työuupumusta, mutta se ei kuitenkaan ole se, koska siinä on myös aika paljon enemmän somaattisia eli ruumiillisia oireita. Sillä on noin 70 erilaista oiretta, mitä ihminen kärsii, mutta sen varsinainen syy ajateltiin olevan ylityö. Ja se syy miksi oli yliedustettuja nämä kiireiset liikemiehet, johtui luonnollisesti siitä, että teollisuustyöläisille ei ehkä oltu niin kiinnostuneita antamaan diagnoosia, joka olisi jossain määrin tarvinnut esimerkiksi lepohoitoa tai jotain muuta tällaista. Sen lisäksi ihmisillä ei välttämättä ollut siihen varaa.
Eli se väsymysoirehdinta tässä modernin teollisuuden aikana, liittyy paitsi yhteiskunnan vauhdin kiihtymiseen, työn muutokseen, myös tämmöiseen aivan tavallaan yksinkertaisen asian kuin kelloon. Esimerkiksi varhaisimmassa neurasteniakirjallisuudessa 1800-luvulla lopulla ajateltiin, että tahdissa pysyminen aiheuttaa ihmiselle hermostollisia oireita. Ja se aiheuttaa oireita siksi, että ihminen ahdistuu siitä, että onko hän oikeaan aikaan paikalla, mutta myös siitä, kun tavallaan asiat tapahtuu niin nopeasti ja koko ajan ymmärtää, että elämä menee eteenpäin nopeasti ja pitäisi jollain tavalla pysyä siinä tahdissa. Eli siis pelkästään se kokemus siitä, että ajalla on merkitystä, nopeudella on merkitystä, toiset ihmiset tekee enemmän töitä kuin minä, toiset ihmiset on nopeampia, vauhdikkaampia. Eli se oli siis aito kokemus ihmisillä, että ne on koko ajan jäljessä jostain. Tai sitten voitaisiin ajatella, että jopa tämmöinen fear of missing out tai väärässä paikassa oleminen yhdistyi tähän kokemukseen.
Mun tutkimus lähtee oikeastaan tästä, ja se etenee siitä vuosikymmenestä toiseen, koska mä paikantaisin sen mua kiinnostavan nimenomaan tämän työperäisen väsymyksen historian just tähän ajanjaksoon. Luonnollisesti mä haluan korostaa sitä, että tätä väsymystä tapahtuu hyvin konkreettisesti myös teollisuudessa. Eli kun työ tehostui, ei tämä ole pelkästään yläluokan ihmisten ongelma, mutta tässä yhdysvaltalaisessa neurasteniakirjallisuudessa korostuu erityisesti tämä, että on yhteiskunnan etujoukkojen ongelma tämä työuupumus. Sitten taas just esimerkiksi eurooppalaisessa kirjallisuudessa korostuu ehkä enemmän teollinen väsymys ja heti kysymys siitä, että pitääkö sitä korvata vai ei, ja kuka on vastuussa.
Hanna: No pitääkö?
Mona: Tämä menee yleensä näissä väsymyskeskusteluissa niin, että ensin tulee yleinen yhteiskunnallinen shokki tai järkytys siitä, että on tapahtunut joku muutos. Se ei välttämättä aina ole teollinen tai työn muutos. Myös sota aiheuttaa vastaavia. Tapahtuu joku ilmiö, ja se aiheuttaa tietyntyyppistä oirehtimista, johon liittyy usein väsymys tai ne asiat, joita mä tutkin, niihin liittyy väsymys tavalla tai toisella. Sitten ei oikeastaan tiedetä, mikä se on. Oirekirjolle annetaan yleensä joku nimi. Se voi olla esimerkiksi neurastenia.
Alkuun usein ajatellaan, että yhteiskunta on aiheuttanut sen, mutta sitten kun siihen ei löydy varsinaista ratkaisua ja sitten kun yhä useampi... Näin tapahtui esimerkiksi 1800-luvun lopun Saksassa. Kun yhä useampi hakeutuu lääkärin vastaanotolle ja pyytää... Silloin oli kuitenkin olemassa eräänlainen korvausjärjestelmä sielläkin. Ja pyytää korvauksia siitä, että työ on aiheuttanut mulle nyt näitä oireita. Sitten hyvin usein se alkaa kääntymäänkin niin, että se on itse asiassa yksilön vastuulla. Eli tämä liittyy todella paljon korvauskysymyksiin; siihen, kuinka moni oirehtii; löytyykö varsinainen syy näihin oireisiin ja vakiintuuko joku oirekirjo lopulta sairaudeksi. Neurasteniahan sitten katosi. Kyllä sitä vieläkin näkyy joskus lääketieteellisessä kirjallisuudessa, mutta neurastenia oikeastaan katosi ensimmäisen maailmansodan myötä ja sitten ilmeni uudelleen eri käsitteillä tai erityyppisinä oireyhtyminä.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Voisitko sä vähän vielä tarkentaa sitä, millaisia muutoksia sä oikein tässä näet? Millaisia eroja on nykypäivän väsymyspuheessa verrattuna siihen historialliseen puheeseen?
Mona: Joo. Väsymysilmiöt ja ne tavat, millä me puhutaan väsymyksestä ja erityisesti työperäisestä väsymyksestä tai tämmöisestä yleisestä väsymyksestä, josta ei nyt oikein tiedetä, mikä se varsinaisesti on, siis tämmöinen ihmisten yhteisesti jaettu kokemus jonkinlaisesta väsymyksestä. Sitä määritellään usein suhteessa siihen, mikä elin ihmisen elimistössä on milloinkin myös lääketieteellisen kiinnostuksen kohteena. Eli 1800-luvun lopulta oikeastaan melkein toiseen maailmansodan saakka kaiken keskiössä oli hermot näissä väsymysilmiöissä. Neurastenia kääntyi suomeksi välillä esimerkiksi just heikkohermoisuus. Ajatellaan, että ihmisen hermot on ylirasittuneet, ylikuormittuneet. Se ei ole välttämättä kuvaus persoonasta. Se oli joskus sitäkin. Tähän liittyy vähän moraalista keskustelua. Ajateltiin, että ihmisen hermot ei kestä tätä...
Hanna: Tuleeko tästä semmoinen sananparsi, että joku on vaikka uupumussaikulla, että hän on hermolomalla?
Mona: Epäilemättä tulee. Sitten toisen maailmansodan jälkeen erityisesti Suomessa, ja tämä oli mun mielestä hyvin kiinnostava ja erikoinen asia, mitä en oikeastaan olettanut, että mä löytäisin, mutta olen mielestäni siitä aineistosta löytänyt. Toisen maailmansodan jälkeen, oikeastaan melkein 80-luvun saakka, väsymys liittyi jollain tavalla sydämeen tai liittyi siihen, että suomalaiset johti sydänsairauksen tilastoja. Ja sitten alkoi koko tämä kolesterolihomma ja näin. Tähän liittyi paljon lääketieteellistä keskustelua, mutta myös se puhe hermoista kääntyi puheeksi sydänhermoista. Ihmiset menivät entistä enemmän lääkärille. Kokivat tai epäilivät, että heillä on sydämessä jotain vikaa tai että heidän sydämessä tuntuu, hermostuneisuus tai ahdistuneisuus tuntuu sydämessä. Sydän oli siis metafora. Mä en tarkoita, että näillä kaikilla ihmisillä oli siis joku sydänsairaus, vaan että sydän oli se metafora, johon paikantui esimerkiksi työelämän kiireet ja yhteiskunnan liian kova tahti.
Nykyään me keskitytään aivoihin ja siihen, että yhteiskunta on liian kuormittava ihmisen kognitiolle ja kognitiivisille kyvyille ja aivoille yleisesti ottaen. Me keskitytään enemmän aivosairauksiin. Näihin on monta syytä, mutta yksi mahdollinen syy on myöskin se, että kun lääketiede kehittyy, me tiedetään myös enemmän. 1990-lukua nimitettiin aivojen aikakaudeksi. Tavallaan voidaan ajatella myös, että siinä vaiheessa kun lääketieteen keskustelu keskittyy johonkin elimeen, se myös kulttuurisesti vaikuttaa siihen, miten me kuvaillaan meidän erilaisia tuntemuksia.
Hanna: Miten väsymystä on hoidettu eri aikoina?
Mona: Väsymyksen hoidossa on oikeastaan hieman sama vaikeus kuin itse väsymyksessä, koska sitä on harvoin määritelty varsinaiseksi sairaudeksi ja siihen löytyy harvoin varsinaista syytä. Sen takia siihen on kokeiltu erilaisia hoitomuotoja. Me ollaan puhuttu aika paljon neurasteniasta. Neurastenian hoitona oli ensin jonkinlaista äärimmäistä lepohoitoa, mutta sitten kävi itse asiassa aika nopeasti ilmi, että se ei ole paras mahdollinen. Sitten oli monenlaista erilaista parantolahoitoa. Sitten 1900-luvun taitteessa jo tarjottiin, että tämmöinen kognitiivisen psykoterapian kaltainen hoitomuoto on mahdollisesti paras mahdollinen, mutta sitä ei tietenkään ollut tarjolla kaikille. Mä usein nostan esiin sen, että Suomessa on aina painotettu erityisen paljon omaa apua ja liikuntaa ja hiihtoa ja tämäntyyppisiä hoitomuotoja.
Sitten jos hypätään toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin oli jo käytössä enemmän piristäviä lääkkeitä tai enemmän lääkkeitä. Tämä on mun mielestä aika kiinnostava suomalainen ilmiö ja missä Suomi poikkeaa esimerkiksi Yhdysvalloista aika paljon. Suomalaiset lääkärit olivat melko lääkevastaisia, ja ihan samalla tavalla oikeastaan kuin koko 1900-luvun alun väsymykseen mieluummin tarjoiltiin jotain tämmöisiä, mitä voisi sanoa jossain määrin luonnonmukaisiksi hoitomuodoiksi. Ja aika kiinnostava ilmiö oli, että esimerkiksi 60-luvulla suosittiin aika paljon joogaa ja meditaatiota jo tässä vaiheessa ja sen tyyppisiä hermoston hallintaa parantavia hoitomuotoja, myös sellaisia, jotka jollain tavalla saisivat ihmisen itse rauhoittamaan sitä hermostoa. Eli oli muutakin kuin liikunta, eli myös jonkinlaiset rauhoittumiskeinot, opetella rauhoittumaan ja tämäntyyppisiä. Sitten mä ajattelisin, että tämmöinen voimallisempi lääkkeiden käyttö, lääkemyönteisempi... Se liittyy tietysti myös lääkkeiden kehittymiseen, mutta lääkemyönteisemmät hoitomuodot mä paikantaisin ehkä 90-luvulta eteenpäin.
Hanna: Jos sulla olisi semmoinen tilanne, että sä itse kärsisit väsymyksestä, niin minkä näistä hoitomuodoista valitsisit?
Mona: No siis mun täytyy kyllä vastata ehkä liikunta.
Hanna: Aijaa, musta se hermoparantola kuulostaa ihanalta.
Mona: Se kuulostaa ihanalta, mutta mulla ei ole aikaan hermoparantolaan, [naurahtelua] joten mä valitsen tämän köyhälle kansalle suunnatun edullisimman hoitomuodon.
Hanna: Aa. Mä ajattelin, että tässä kuvitelmassa saa ihan mitä haluaa.
Mona: No jos mä kuvittelisin, mä lopettaisin työnteon kokonaan [naurahtelua].
Hanna: Joo. Sitten voisi valkoinen mekkopäällä käveleskellä jossakin merenrannalla.
Mona: Ei kun mä keskittyisin siihen, mitä mä haluaisin tehdä eli lukemiseen ja kirjoittamiseen.
Hanna: Eli sä tekisit töitä siellä hermoparantolassa.
Mona: Itse asiassa joo, mutta en tekisi siinä mielessä töitä, että siitä puuttuisi kaikki se muu sälä.
Hanna: No niin [nauraa]. Siinäpä unelma [naurahtaa].
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Yksi asia mikä tässä tulee mieleen kanssa on se, että kun puhutaan tästä, että muutokset on niitä asioita, mitkä väsyttää ihmisiä tai aiheuttaa erilaisia kokemuksia väsymyksestä. Niin Suomihan on maa, joka on teollistunut, kaupungistunut verrattain myöhään. Ja siinä vaiheessa, kun Suomessa ihmiset alkoi massoittain muuttaa kaupunkeihin ja alkoi olla tehtaita, missä ollaan töissä ja myöhemmin siirryttiin tietotyöhön, kaikki oli tapahtunut jo muualla, esimerkiksi Yhdysvalloissa. Osattiinko täällä ottaa mallia muualta ja katsoa, että näyttääpä nyt siltä, että tuolla maailmalla, missä nämä samat muutokset on käyty läpi, nämä eivät aiheuta pelkkää onnea ja auvoa ihmisissä, miten tähän voisi varautua? Onko täällä käyty tällaista pohdintaa?
Mona: Joo, musta Suomi on siinä mielessä ollut kauhean kiinnostava tutkimuskohde ehkä, että milloin Suomi muuttui moderniksi teolliseksi yhteiskunnaksi sellaisena kuin se yleensä ymmärretään. Eli just näin, että rakennetaan lähiöitä, ihmiset muuttaa kaupunkeihin ja se työ itsessään muuttuu laajasti eli ei niin, että on paikallisesti jotain toimintaa. Mähän olen kirjoittanut kirjan, joka käsittelee sotakorvausteollisuutta. Se on aika hyvä esimerkki siitä, että sotakorvausteollisuus oli ensimmäinen valtiojohtoinen teollinen projekti. Ja se vaati sitten paitsi työnjohdon suunnittelua taylorististen mallien mukaan, joita oli sovellettu jo aiemmin. Niitä yritettiin tuoda Suomeen jo 1900-luvun alussa. Mutta ennen kuin Suomessa edes oli yhtäkään tayloristisesti johdettua pajaa, kaikki työväenliikkeen julkaisut jo vastusti tämmöistä hiostamis- ja hoputusjärjestelmää, että sitä ei tänne tulee.
Hanna: Voitko vielä avata tässä kohtaa, että mikä oikeastaan on tayloristinen malli?
Mona: Se tarkoittaa oikeastaan työn järkeistämistä tai tehostamista siinä mielessä, että työllä on keskijohto. Eli on tahtaanjohtaja ja sitten on keskijohto, joka valvoo sitä työntekijöiden toimintaa. Se syy, minkä takia sitä kritisoitiin jo silloin, kun tämä malli tuli, oli se, että se poisti tavallaan paikalliset kulttuurit työpaikalta. Eli sitä työtä ei tehdä enää niin kuin ehkä paikallisesti on koettu mielekkääksi. Ja toisaalta se poistaa myös tietyn paternalistisen tehdasyhteisön, ja se muuttuu enemmänkin, että se on tehokas tuotantojärjestelmä. Ja se keskijohto toimii siinä semmoisena ukkosenjohdattimena sen johdon ja niiden työntekijöiden välillä. Taylor kehitteli tätä järjestelmää siksi, että hän itse työskenteli konepajalla ja häntä ärsytti se, että hänen mielestään johto ja työntekijät toimivat tavallaan yhdessä. Niillä on yhteinen sopimus, joka johtaa tehottomuuteen. Eli se on tehokkuus- ja järkeistämisajattelua. Se sotketaan usein liukuhihnaan, mutta nämä itse asiassa on vähän eri asiat, vaikka ne myöhemmin teollisessa historiassa yhdistyvät toisiinsa. Liukuhihna tarkoittaa siis lähinnä massatuotantoa nopeassa tahdissa, mutta nämä on vähän samantyyppiset ilmiöt.
Suomessa tayloristista hallinta tarvittiin oikeastaan siksi, että sotakorvausteollisuus oli erittäin paineistetussa tilanteessa tehtävä nopea teollinen projekti, jossa ei ollut välttämättä raaka-aineita. Ei ollut täysin selvää mitä tehdään. Eikä ollut välttämättä työvoimaa, ja se työvoima, joka oli, saattoi olla osin huonokuntoista, koska iso osa työvoimasta oli myös palannut suoraan rintamalta töihin. Eli se oli vähän epävarma aika ja oli paljon riitaisuuksia. Aluksi sitä projektia yritettiin tehdä niin, että otettiin paras työmies johtamaan muita. Se johti siihen, että tämä paras työmies ei aina ollut hyvä johtaja ja se oli kuitenkin riidoissa loppujen lopuksi kaikkien kanssaan. Sitten siinä yritettiin selkeyttää prosessia.
Hanna: Joo.
Mona: Ja sitten toinen asia, mikä tähän yhdistyi, oli myös se, että työn piti olla turvallista. Tässä vaiheessa ryhdyttiin valtiollisella tasolla kiinnittää huomiota siihen, että suomalaiset työläiset on aika huonokuntoisia. Tuberkuloosi oli edelleen aika suuri ongelma, sydänsairauksia oli aika paljon ja suomalaisen työmiehen elinajanodote oli aika hätkähdyttävän alhainen toisen maailmansodan jälkeen. Työterveyslaitos perustettiin tähän ajanjaksoon. Sitä ryhdyttiin puuhastelemaan vuonna 1945 ja perustettiin 1950. Suomi on sen takia niin kiinnostava tutkimuskohde, että moni asia tapahtui samaan aikaan.
Silloin kun Työterveyslaitos perustettiin, jo tässä vaiheessa tiedettiin, että moderni yhteiskunta aiheuttaa stressiä. Ja Työterveyslaitoksella osattiin jo ennakoidaan jo 50-luvulla, että moderni yhteiskunta tulee aiheuttamaan ihmisille myös tällaista... Silloin puhuttiin neurooseista paljon eikä niinkään uupumuksesta tai muun tyyppisistä mielenterveysongelmista. Moderni yhteiskunta ja työtahti tulee aiheuttamaan ihmisille erilaisia neurooseja. Ja sen takia siihen on valmistauduttava paitsi kouluttamalla työjohtoa, joka tehostaa, mutta inhimillisesti, – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan – myös panostamalla siihen, että työntekijän terveys on sen yhteiskunnallisen tuottavuuden etu. Eli on olemassa yhteinen sopimus valtion, työnantajien ja työntekijöiden välillä, tämmöinen vähän kolmikantainen ajatus.
Hanna: Tuo kuulostaa vähän siltä, että ruvettiin olemaan kiinnostuneita työkyvystä, joka tuntuu nykyään ainakin olevan aika tärkeä mittari vaikkapa sille, milloin väsymys muuttuu normaalista tilasta häiriöksi. Mä saan sun puheesta semmoisen kuvan, että tämä on ollut aika pitkään aika vakio meidän kulttuurissa, että ihmisiä väsyttää. Me puhutaan siitä väsymyksestä ehkä vähän eri tavoin, mutta kuitenkin suurin piirtein samankaltaisia asioita. Onko edes olemassa missään semmoista työelämää, josta sä toivoisit, että me otettaisiin mallia tosielämässä tai vaikka fiktiossa, mikä ratkaisisi tämän ongelman täysin?
Mona: Se on tietysti vähän vaikea sanoa, että mikä olisi, koska työt on niin erilaisia. Semmoista yleisohjetta on aika vaikea antaa, mutta mä olen itse pitänyt siitä, kun Ohto Oksala kirjoittaa Suomen ensimmäisessä työpsykologiakirjassa vuonna 1948, että tekemättömät työt kasvattavat sielullista velkaa. Ja sen takia työt pitäisi suunnitella niin, että ensinnäkin ihminen tietää, mitä hän on tekemässä. Se on ihan hyvä alkulähtökohta. Sitten toiseksi ihmisen pitäisi saada mahdollisuus tehdä yksi tehtävä kunnolla alusta loppuun saakka. Oksala ei ollut siis mitenkään työntekijä tai työläismyönteinen. Mä en halua antaa väärää kuvaa tästä Työn psykologia -kirjasta. Mutta siinä on joitain ihan järkeviä ohjeita, kuten just esimerkiksi se, että monen työn tekeminen yhtä aikaa puolihuolimattomasti on huono idea, koska hosumalla harvoin saa tehtyä mitään kunnolla. Ja kun siinä syntyy sellainen kokemus, että sillä on niin monta työtä samanaikaisesti, joista yhtäkään se ei pysty tekemään kunnolla, se kerryttää tosiaan tämmöisen sielullisen velan, joka johtaa ylirasittumiseen ja uupumiseen.
Sitten jos mä mietin tämmöisiä oma apu -kirjoja, tämmöisiä ohjekirjaisia, mihin mä olen tutkimuksessa törmännyt, niissä myös on hirveän usein ajatuksena se, että pitää välttää kiirettä kaikin tavoin. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä siinä ohjeessa voisi olla jotain perää. Mua ainakin ärsyttää omassa työssä ehkä se, että siihen kerääntyy koko ajan enemmän ja enemmän erilaista silppua ja sälää ja semmoisia erilaisia taitoja, joita kukaan ei varsinaisesti opeta. Tutkijankin pitäisi osata olla sosiaalisen median lähes joku vaikuttaja ja hallita aika monia taitoja. Ehkä tässä kohtaa unohtuu helposti se, mitä varsinaisesti kukin on missäkin työssä tekemässä, siis se varsinainen työn ydin. Ehkä sen järkeistäminen jokaisessa organisaatiossa voisi olla ihan järkevä, että mitä nyt varsinaisesti ollaan tekemässä.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Nyt siirrymme viihteen pariin. Mona on luvannut pelata kanssani peliä nimeltä Kaksi totuutta ja yksi valhe. Mona, sua on pyydetty valmistelemaan kolme tieteellistä väittämää, joista kaksi siis pitää paikkansa ja yksi on aivan täyttä höpönlöpöä. Mun ja kuulijoiden tehtävä on arvata, mitkä näistä väittämistä on totta ja mikä taas ei ole. Ole hyvä, Mona. Mitä sun väittämät on?
Mona: Mulla on tässä ensimmäinen väittämä, että sosiologian suurmies Max Weber sai työperäiseen väsymykseen sekä neurasteniaan, näitä on vähän vaikea erottaa, mutta sanotaan, että neurasteniaan eli heikkohermoisuuteen apua hermoparantolasta.
Hanna: M-hm.
Mona: Toinen väite on se, että Väinö Linnaa vaivasivat sydänneuroosit. Ja kolmas väite on se, että neuroosien takia työkyvyttömyyseläkkeellä olevien määrä kuusinkertaistui 1960-luvulta 1980-luvun alkuun mennessä.
Hanna: Okei. Kiinnostavia väitteitä. Max Weber sai neurasteniaan apua hermoparantolasta. Tämä tuntuu mulle tosi vakuuttavalta, koska mä ajattelen, että Max Weberin kaltaiset mustavalkovalokuvien hahmot ei paljon muuta tehnytkään kuin kävi hermoparantoloissa vähän relaamassa ja sitten kirjoitteli jotain. Toisaalta mä mietin sitä, että hän kuitenkin oli käsittääkseni aika tuottelias ihminen, että onko hänellä ollut aikaa tuommoiseen heikkohermoisuuteen. Toinen väite, Väinö Linna kärsisi sydänneurooseista. Sen perusteella, mitä sä aikaisemmin kerroit mulle siitä, että siinä 1900-luvun aikana ensin oltiin neurooseista ja neurasteniaista huolissaan ja sen jälkeen sydämestä huolissaan. Kyllähän toi sille aikajanalle istuisi aika hyvin. Silloin kun Väinö Linna on ollut viime vuosisadan puolivälissä aktiivinen, se varmaan on ollut semmoista, milloin on ollut ihan trendikästä vähän kärsiä sydänneurooseista. Mutta sitten mä mietin vähän samaa kuin tuon Weberin kohdalla, että onko nyt noin tuottelias kirjailija ehtinyt kauheasti olla neuroottinen.
Ja sitten kolmas väittämä oli neuroosien takia työkyvyttömyys kuusinkertaistui 60-luvulta 80-luvulle. Jälleen mä mietin tätä sun hahmottelemaa aikajanaa, että eipä ne neuroosit käsittääkseni enää siinä vaiheessaan ole ollut niin trendikäs asia. Silloin on ehkä kuitenkin oltu enemmän siitä sydämestä vai onko jopa aivoista oltu silloin huolissaan. Mä väitän, että tuo väite numero kolme on potaskaa.
Mona: Itse asiassa mä valehtelin väite numero yhden kohdalla, mutta nyt herää kysymys, että teinköhän mä sulle nyt tämmöisen ikävän koukun tähän kysymykseen, että olisiko sen pitänyt olla vielä enemmän potaskaa, koska sä olit kyllä Max Weberin kohdalla siinä mielessä ihan oikeassa, että...
Hanna: Joo.
Mona: ...Max Weber oli hyvä esimerkki. Max Weber oli itse asiassa aika kuuluisa neurootikko. Eli hän oli aika tyypillinen esimerkki työssä hermonvoimansa menettäneestä henkilöstä, joka kävi monta kertaa hermoparantolassa.
Hanna: Mutta hän ei saanut apua siihen?
Mona: Hän ei saanut. Hän ei koskaan parantunut.
Hanna: Arghh [naurahtaa]. Ovelaa.
Mona: Ja hän oli aluksi itse asiassa aika innoissaan niistä hoidoista, mitä siellä oli tarjolla. Aluksi se näytti ihan lupavalta, mutta sitten ei mennyt kovinkaan kauan, niin Weber alkoi epäillä koko diagnoosiaan, neurasteniaa, lääkärien ammattitaitoa. Ja hänen elämäkertansa mukaan hän ei oikeastaan koskaan toipunut jonkinlaisesta hermoromahduksesta, jonka hän sai, eikä hän kyennyt enää samalla tavalla esimerkiksi opettamaan yliopistossa. Hän kärsi koko loppuelämänsä jonkinlaisista hermostollisista oireista. Me emme tiedä, mitä ne ovat, mutta usein ajatellaan, että se johtui siitä, että hän noin kolmekymppisenä alkoi ahdistua sitä, että hän ei ole saanut tarpeeksi aikaan. Sitten hän alkoi työskennellä niin vimmaisesti, että se johti tähän hermoparantolakierteeseen.
Hanna: Okei, okei. Teit ehdottomasti mulle koukun, mutta tämä oli peli ja se oli hyvin pelattu.
Mona: Väinö Linnaa tosiaan vaivasivat sydänneuroosit. Hän itse kertoi terveydenhoitolehdessä, että se johtui siitä, että hän oli elänyt niin kiihkeästi henkilöidensä mukana, ja sitten kun Täällä pohjantähden alla valmistui, hänelle tuli tilalle depressio ja apaattisuus. Hän oli kirjoittanut kirjoja niin intensiivisesti lähinnä kahvin ja tupakan voimalla, ja hän söi huonosti. Sitten hän kertoi vuosikausia kärsineenä hermojännityksestä ja sydänneuroosista ja rytmihäiriöistä, jotka sitten johtivat itse asiassa sydänkohtaukseen. Näin kertoi Väinö Linna itse. Ja neuroosien takia työkyvyttömyyseläkkeellä olevien määrä tosiaan kuusinkertaistui 1960-luvulta 80-luvun alkuun mennessä. Mä halusin tuoda tämä oikeastaan esiin siksi, kun neurooseista ei nykyään enää puhuta. Me puhutaan toisentyyppisistä. Mä halusin vaan muistuttaa, että aiemmin on puhuttu samantyyppisistä asioista aika eri käsitteillä. Ja mä haluan huomauttaa vielä sen, että tämä tuli esiin Duodecimissä vuonna 1985. Tässä kohtaa ei oletettu itse asiassa, että neuroosit olisi lisääntyneet, vaan muistutettiin siitä, että aikaisemmin neurooseja ei hyväksytty edes eläkeperusteiksi. Eli muistutettiin siitä, että kun joku asia lisääntyy, se voi myös johtua siitä, että jokin asia mahdollistaa sen lisääntymisen ja näkymisen tilastoissa. Halusin muistuttaa tämäntyyppistä. Hyvin vaikea sanoa ilman tilastoja, mikä asia on lisääntynyt ja mistä syystä.
Hanna: Aiheellinen ja kiinnostava muistutus. Mona Mannevuo, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
Mona: Kiitos.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Kiitos, kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Jos tykkäsit kuulemastasi, kerro siitä kaverillesi.
[rauhallista elektronista musiikkia]