Hanna Hantula: Esko Yli-Hemminki, mitä jokaisen tulisi ymmärtää rikosoikeudesta?
Esko Yli-Hemminki: Se, että se on tietyntyyppistä valtion äärimmäistä väkivallankäyttöä yksilöitään kohtaan. Ja mä tuon tämän varsin negatiivissävytteisesti esiin, koska tuntuu, että jokaisella on näkemys siitä, että onko rangaistukset lieviä tai ankaria, mutta aika usein unohtuu se, että rikosoikeus puuttuu aina jokaisen meidän perus- ja ihmisoikeuksiin rajoittaen sitä, mitä me saadaan tehdä, ja toisaalta rangaistusten kautta sitten äärimmillään joko vapauteen tai vaikka varallisuuteen. Niin tämän tiimoilta olisi hyvää tietää, että se on tietyntyyppistä väkivallankäyttöä kansalaisia kohtaan.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee taustalle]
Hanna: Kuuntelet Helsingin yliopiston Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua niistä asioista, jotka heidän mielestään ovat juuri nyt kiinnostavimpia ja tärkeimpiä. Vieraana on tänään Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Esko Yli-Hemminki, joka tutkii rikosoikeuden ihmiskäsitystä oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Tervetuloa.
Esko: Kiitos.
Hanna: Minä on Hanna Hantula, tämän podcastin juontaja.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Mikä on sun mielestä historian mielenkiintoisin rangaistus?
Esko: Ehkä yksi semmoinen mielenkiintoisin, mikä mulle tulee mieleen on tuossa, muistaakseni siitä on, olisiko siitä joku noin sata vuotta aikaa, niin Yhdysvalloissa hirtettiin elefantti...
Hanna: Oho.
Esko: ...rangaistuksena tämän elefantin rikoksista.
Hanna: Mitä ne rikokset oli?
Esko: Tämä intiannorsu oli muistaakseni jossain sirkusesityksessä villiintynyt ja siinä sitten tappanut jonkun tämän sirkuksen työntekijän. Ja tämän seurauksena hänet sitten, tai tämä elefantti oli tosiaan tuomittu kuolemaan hirttämällä. Tässä on pientä sellaista, että osa ilmeisesti ainakin siinä teossa on vähän folkloren jo muuttamaa. Mutta ilmeisesti tämä tarina siitä, että tämä elefantti tosiaan oli sitten hirtetty, niin tämä on ainakin mielenkiintoinen. Vaikka onkin toki traaginen sitten, että tässä tapauksessa elefantti sitten tapettiin teoista, mistä voi sitten pohtia, että voiko oikeasti elefantti olla syyllinen, jos häntä on käytetty sirkusesityksessä, niin rikokseen.
Hanna: Musta tuntuu, että tämän haastattelun aikana me saadaan vielä kaikki eväitä pohtia tota asiaa enemmänkin. Mutta tässä vaiheessa mua kyllä mietityttää eniten se, että mistä puutavarasta saa sellaisen hirsipuun [naurahduksia] aikaan missä pystyy hirttämään elefantin.
Esko: Tota samaa kysymystä olen myös itse miettinyt [naurahduksia] useampaan kertaan, kun tämä tapaus on tullut kirjallisuudessa vastaan.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua siitä, mikä heistä on juuri nyt tärkeää. Tänään mun kanssa keskustelee väitöskirjatutkija Esko Yli-Hemminki Helsingin yliopistosta. Me puhutaan rikoksesta ja rangaistuksesta, hyvästä ja pahasta ja siitä, mitä tapahtuu kun filosofiset pohdinnat kohtaa tosielämän. Mä haluaisin kuulla vähän sun historiasta. Sun tausta on siis sekä käytännöllisessä filosofiassa että oikeustieteessä. Mitä filosofitausta tuo oikeustieteilijän ajatteluun?
Esko: Mä näkisin jopa niin, että ilman sitä filosofian taustaa mä en ehkä olisi edes oikeustieteilijä. Mutta graduvaiheessa mä lähdin pohtimaan mun gradua vapaaseen tahtoon, oikeudenmukaisuuteen, yhteiskuntafilosofiaan liittyvistä aiheista. Ja siellä sitten mulle ehkä tarjottiin aihetta sitten rikosoikeuden piiristä, että siellä nämä teemat voisi yhdistyä. Mä lähdin lukemaan, erityisesti Antony Duffin kirja Answering for Crime oli semmoinen rikosoikeuden filosofian nykyinen ehkä moderni klassikko, missä sitten mä huomasin, että hei rikosoikeus kiinnostaa, täällä yhdistyy oikeastaan kaikki, mikä mua filosofiassa kiinnostaa. Ja sen tiimoilta sitten mä lähdin hakemaan myös opiskelemaan oikeustiedettä. Ja sitten oikeustieteessä itsessään taas, koska todella paljon oikeustieteessä, kun puhutaan niin sanotusta lainopista eli oikeustieteen metodologiasta, että miten me tulkitaan ja systematisoidaan oikeutta, niin totta kai siellä sitten tulkinnassa kun pohditaan käsitteitä, mitä ne tarkoittaa, rikosoikeudessa mitä tarkoitetaan vaikka teräaseella, niin siinä tietysti sitten filosofia tarjoaa todella paljon hyödyllisiä työkaluja. Koska sielläkin yhtäläisesti sitten sen kielen ja käsitteiden merkitysten pohtiminen on tosi keskeinen osa sitä analyyttistä filosofiaa ehkä erityisesti.
Hanna: Palataan vielä ihan perusasioihin. Kun puhutaan rikosoikeudesta, niin puhutaan siitä, että mikä on oikein ja mikä on väärin. Meidän käsitykset siitä, että mikä on oikein ja mikä on väärin on tietysti muovautunut aika pitkän ajan saatossa, vaikka me tietysti monesti haluttaisiinkin ajatella, että me modernit ihmiset ollaan myös arvoiltamme ja ajattelultamme tosi moderneja. Mua kiinnostaisi kuulla sun näkemys siitä, että kuinka paljon meidän oikeuskäsityksessä itse asiassa näkyy erilaiset historialliset kerrostumat?
Esko: Tuohonkin voi varmaan vastata parillakin eri tavalla. Rikosoikeus on ehkä myös yhdessä teoreettisessa mallissa nähtynä tietyntyyppisen just järjestyksen ylläpitämisenä, mikä kehittyi ehkä tuolla kaupungistumisen yhteydessä. Ja sen tiimoilta, että kun ihmiset tuli yhteen, niin erityisesti sitten nähtiin tarvetta määrätä näitä tiettyjä sääntöjä. Mutta sitten Suomen tapauksessa, niin toki meidän järjestelmä ammentaa paljon sitten saksalaisesta rikosoikeudesta. Meidän rikoslain rakenne esimerkiksi tulee saksalaisesta oikeustieteestä. Mutta samalla sanoen kuitenkin, että me ollaan osa Pohjoismaita. Ja suomalainen kriminaalipolitiikka eli tapa käyttää nyt sitten tätä rikosoikeutta ja vaikka kirjoittaa tiettyjä rikoslain pykäliä, esimerkiksi nyt vaikka, että millaisia rangaistuksia meillä on ja miten ne rangaistuksen on suhteessa toisiinsa, eli että koska määrätään nyt sitten sakkoa, koska ehdollista vankeutta, koska vankeutta, niin tässä kuitenkin sitten on erityisesti 1960-luvulla Suomessa nähtävissä, että me omaksuttiin tietty pohjoismaalainen ajattelutapa, missä näkyy tietty pohjoismaalainen hyvinvointivaltion malli. Että rikosoikeutta ei haluttu käyttää ensisijaisena keinona, vaan omaksuttiin erityisesti ajatus siitä, mikä edelleen on vallallaan, että rikosoikeus on viimesijainen keino ja pitää pohtia muita mahdollisia keinoja ennen rikosoikeuden käyttämistä. Rangaistukset on varsin huono tapa vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Se, että kun me ajatellaan, että ankarilla rangaistuksilla on joku pelotevaikutus ja se ohjaa ihmisten käyttäytymistä, niin sillä on varsin vähän itse asiassa empiiristä näyttöä. Että itse asiassa päinvastoin sillä on varsin marginaalinen vaikutus. Pohjoismaissa nimenomaan ajateltiin, tässä pohjoismaalaisessa kriminaalipolitiikassa, että on tehokkaampia tapoja, kuten vaikka sosiaalihuolto, terveydenhuolto, alkoholi- ja päihdepolitiikka, että ne on tehokkaampia tapoja vaikuttaa tähän ei-toivottuun käyttäytymiseen ja rikollisuuteen. Ja että rikoslailla on sitten ne varsin marginaaliset mahdollisuudet enää vaikuttaa etukäteisesti siihen ei-toivottuun käyttäytymiseen.
Hanna: Onko tässä nyt kyse siis siitä, että mitä eroja meillä on vaikka siihen saksalaiseen järjestelmään mistä puhuit aikaisemmin?
Esko: No ei, Saksassa on ollut tämä sama ajatus. Mutta tässä ehkä erityisesti on ero siihen, että miten vaikka just, no miten nykyään nähdään, ajatellaan, että rikosoikeus on jotenkin tehokas tapa vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Ja miten vaikka siinä, missä 1960-luvulla tosiaan Suomessa omaksuttiin tämä lievempi rikoslain käyttö sitten taas silloin juurikin sen tiimoilta, kun havaittiin, että rangaistukset ei vaikuta niin paljoa ihmisten käyttäytymiseen. Ja toisaalta rangaistukset on varsin kalliita – Suomessa oli paljon vankeja, valtion piti säästää – niin haluttiin lieventää rangaistuksia, ettei valtion resurssit mene niihin rangaistuksiin, vaan ne resurssit kannatti kohdentaa vaikka sinne hyvinvointivaltion palveluihin. Versus sitten taas, ehkä erityisesti 1960-luvulla sitten taas Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa alkoi taas sitten näkymään semmoinen ankaroituva kriminaalipolitiikka, missä sitten nimenomaan tuotiin se, että rikollisia tulee kohdella ankarasti. Ja ei välttämättä ollut sitä ajatusta, että se rikoslaki sinänsä muuttaa käyttäytymistä, mutta että oli oikein rangaista näitä väärintekijöitä. Mutta ehkä vielä just tuohon liitännäisesti, että miten Pohjoismaissa sitten ajateltiin, vaikka tiedostettiin, että rangaistukset ei juurikaan muuta käyttäytymistä, mutta että pohjoismaalaiseen kriminaalipoliittiseen ajatteluun on kuulunut kuitenkin se, että rikoslaki nähdään tietyllä tapaa tapaa ja moraalia luovana. Eli se, että ei niinkään ne rangaistukset tai semmoinen ankara rikoslain käyttö, ei ole se mikä vaikuttaa ihmisten käytökseen, vaan ylipäätään se, että rikoslailla ohjataan, kerrotaan, että mikä on moitittavaa, ohjataan tietyntyyppiseen käyttäytymiseen. Mutta se ei ole sinänsä se konkreettinen rankaiseminen, mikä sen aiheuttaa, vaan se rikoslaki itsessään tai kriminaalipoliittinen ajattelu, mikä sitten mahdollistaa tavan ja moraalin muokkaamisen.
Hanna: Niin, että ne on tavallaan jonkinnäköistä kollektiivista julkista keskustelua siitä, että no mikä on oikein ja mikä on väärin.
Esko: Joo.
Hanna: Mulla tulee mieleen siis pyöräilykypärät. Nehän määrättiin pakollisiksi lailla joskus, mä en muista kuinka kauan tästä on, yli 10 vuotta aikaa. Ja en nyt tiedä, että kuinka paljon se on lisännyt oikeasti pyöräilykypäröitten käyttöä, mutta se tuntui jotenkin siinä hetkessä siltä, että tämä oli nyt sitten kai tärkeää yhdessä päättää, että se on hyvä ja oikein, että käyttää pyöräilykypärää.
Esko: No joo, jotain tämäntyyppistä nimenomaan. Ehkä vielä ton sun pyöräilykypäräesimerkin rinnalla toinen tosi yleinen esimerkki tässä kontekstissa on punaiset valot. Että jokainen meistä voi miettiä, kun me jäädään odottaan punaisiin valoihin eikä missään näy autoja, vastaan tulevaa liikennettä tai muuta, mutta sä et aja niitä punaisia päin. Niin aika harvalla meistä se syy olla ajamatta punaisia päin on se, että hei jos mä ajan punaisia päin, mä saan rangaistuksen. Vaan siinä on se, että ei, kun minä olen oppinut siihen, että punaisia päin ei ajeta, tässä odotetaan.
Hanna: Noi rangaistukset on ihan hirveän mielenkiintoinen asia. Ja jatketaan niistä kohta vielä lisää. Mutta sitä ennen mä haluan vielä yhden termin kuulla sinun selventämänäsi. Sä tutkit rikoslain ihmiskäsitystä. Millainen on rikoslain ihmiskäsitys Suomessa?
Esko: Mun väitöskirja käsittelee rikoslain ihmiskäsitystä. Eli mä tutkin erityisesti länsimaalaista rikosoikeuden ihmiskäsitystä. Ja mä olen löytänyt sieltä neljä erityyppistä ajatusta, mitkä vähän vaihtelee sen ajan oikeuskäsityksen mukaan. Eli on ajatus, että ihminen on rationaalinen ja autonominen toimija. Eli että me vaaditaan vastuussa olevalta ihmiseltä, että hän on rationaalinen, hän ymmärtää, mitkä teot on rangaistavia ja hän on kykenevä muuttamaan käyttäytymistään näiden tietojen perusteella. Hän on autonominen, eli että tekijällä on tietyntyyppinen vapaa tahto. Hän on kontrollissa omasta toiminnastaan. Sitten hän on vielä, tosiaan puhutaan toimijasta tai toimijuudesta. Eli meidän länsimainen rikosoikeus tällä hetkellä on niin sanotusti tekokeskeistä eli siinä keskiössä on se tehty rikos. Joten tämän ihmisen pitää tietysti olla kykenevä tekemään tämä teko. Hän on tehnyt menneisyydessä jonkun teon. Ja nostin esiin tuon, että hän on tehnyt menneisyydessä jonkun teon, mitä arvioidaan. Koska siinä missä toi ajatus on ollut keskiössä tässä länsimaisessa niin sanotussa liberaalissa rikosoikeuskäsityksessä tuolta valistuksesta alkaen, tai valistuksen moraalista vastuuta käsittelevät ajatukset Kantilta ja Hegeliltä esimerkiksi näkyy tämän ajattelun taustalla, niin nyttemmin erityisesti 9/11:sta ja tiettyjen esimerkiksi koulusurmien, tällaisten suunniteltujen isojen väkivaltarikosten seurauksena, niin me ollaan ruvettu puhuun rikosoikeusteoriassa tietyntyyppisestä preventiivisestä käänteestä. Eli siitä, että kun meillä on tapahtunut noita isoja rikoksia, niin rikoslakia on alettu käyttään erityisesti näiden tekojen estämiseen. Elikkä tämä preventiivinen käänne on tehnyt sen, että ei välttämättä aina vaadita tekoa sellaisessa perinteisessä mielessä kuin siellä liberaalissa rikosoikeuskäsityksessä. Eli nykyinen tämän preventiivisen käänteen rikosoikeuden ihmiskäsitys ei enää vaadi niin vahvaa toimijuutta. Siellä sitten sen tiimoilta se rationaalisuus ja autonomisuus vähän hälvenee. Ja keskeiseksi tulee riski. Se, että me nähdään tietyt yksilöt riskinä yhteiskunnalle. Esimerkiksi meillä Suomessa puhuttaisiin vaarallisista rikoksen uusijoista. Eli henkilöt, ketkä on tehnyt aikaisemmin merkittäviä väkivaltarikoksia, kuten vaikka törkeitä pahoinpitelyitä tai henkirikoksia, niin heidät nähdään riskinä, että he tekee tulevaisuudessa tällaisia vastaavia tekoja. Sama ilmenee terrorismissa, että minkä takia halutaan vaikka terrorismirikoksiin puuttua jo aikaisemmin. Eli me nähdään tietyntyyppiset ihmiset riskinä, he ovat vaarallisia yhteiskunnalle. Kolmas ihmiskäsitys, minkä mä olen systematisoinut, on ajatus ihmisestä tieteellisenä objektina. Rikoslaki näkee ihmisen myös tutkimuksen ja tarkastelun objektina tietyissä tapauksissa. Tässä erityisesti keskeistä on tietysti syyntakeisuusarvio, missä sitten lääketieteen metodein, lääketieteen, psykologian, psykiatrian, kognitiivisen psykologian kautta tarkastellaan, että ymmärsikö henkilö mitä hän oli tekemässä teon hetkellä. Ymmärsikö hän tämän teon vääryyden. Ja tässä keskeistä on se, että ihminen ei ole sellainen mentaalinen toimija, kenen toimintaa me selitetään intentioilla tai tahallisuudella. Tässä tieteellisenä objektina olemisessa sitten taas se selitys siirtyy siihen kehoon. Ja neljäs joukko sitten on tietty rikosoikeusteoriassa viime vuosina valloillaan ollut ajatus siitä, että miten ihmisiä on tarkasteltu kansalaisina. Ja tässä sitten mun ajatus on ollut, että ihminen on tietty – Aristoteleen käsitteitä seuraten – tietty poliittinen eläin. Eli me ei olla vaan yksilöitä erotettuna meidän kontekstista. Mitä vaikka se liberaali rikosoikeusteoria helposti ajattelee, että se teko tehdään ilman mitään ymmärrystä tai käsitystä siitä taustasta, mikä tällä henkilöllä on. Esimerkiksi tuliko hän huonosta vai hyvästä sosioekonomisesta taustasta. Mutta rikoslaki kuitenkin samaan aikaan näkee, että meidän jokaisen pitää tietää mikä on rangaistavaa missäkin yhteiskunnassa. Ja sitten viimeisenä ehkä vielä tuohon neljänteen kategoriaan, tähän poliittiseen eläimeen, haluan nostaa esiin sitten vielä ihmisarvon. Hegelin sanoin rikosoikeudessa rangaistuksella kunnioitetaan henkilön vapautta. Eli kun joku tekee kuitenkin jonkun teon, niin se on sitten ollut vapaa teko, mistä sitten seuraa se rangaistus. Eli niin kuin Hegel ajatteli, niin rangaistuksella tietyllä tapaa kunnioitetaan sitä vapautta. Ja tämä vapaus on taas siellä ihmisarvossa, sitten tietyssä Kantin ajattelussa keskeisessä asemassa. Eli myös ihmisarvosta tulee keskeinen asia rikosoikeudessa, että sitä ei saa loukata. Eli rikoslain pitää antaa myös tämän vastuuopin kautta jokaiselle ainakin jonkinlainen vapauden käsitys ja ajatus. Totta kai sitten rikosoikeuden filosofina voi lähteä pohtimaan, että ollaanko me oikeasti vapaita, onko meillä vapaata tahtoa. Mutta ainakin näin yhteiskunnallisesti tässä moraalisessa yhteisössä meille pitää antaa jonkinlainen vapaus ja sen kautta jonkinlainen ihmisarvo.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Mitkä asiat erottaa suomalaisen rikosoikeuden ihmiskäsityksen ja vaikka saksalaisen tai ruotsalaisen?
Esko: Eli nämä kaikki kolme rikosoikeutta ilmentää tätä niin sanottua liberaalia rikosoikeuskäsitystä. Mutta totta kai jokaisesta oikeusjärjestelmästä löytyy eroavaisuuksia. Esimerkiksi voisi nostaa vaikka nyt tähän ajatukseen siitä rationaalisuudesta, niin siinä missä Suomessa ajatellaan tai miten meidän rikoslaki määrittää, että itse hankittu päihtymystila ei toimi syyntakeettomuuden perusteena, eli ihminen nähdään kuitenkin rationaalisena toimijana, vaikka hän olisi kuinka päihtynyt ja sen tiimoilta tekisi tämän väärän teon, niin Saksassa taas päihtymys poistaa sitten syyllisyyden. Tässä taustalla on se, että Saksassa kunnioitetaan ehkä vielä vahvemmin syyllisyysperiaatetta, mikä on yksi rikoslain keskeisimpiä periaatteita. Eli se ajatus siitä, että ei rangaistusta ilman syyllisyyttä. Ja tossa, koska jos henkilö on ollut päihtynyt, niin hänellä ei ole ollut syyllisyyttä, koska hän ei ole ollut ehkä niin rationaalinen ja autonominen toimija. Mutta sitten taas Suomessa ei päihtymyksen osalta ehkä sitten kriminaalipoliittisista syistä ole pystytty kuitenkaan seuraamaan tätä ajatusta niin vahvasti, koska meillä erityisesti nyt sitä väkivaltarikollisuutta, ja henkirikoksia erityisesti ainakin aikaisemmin, tehtiin päihtyneenä. Niin sen tiimoilta on sitten kriminaalipoliittinen päätös ollut, että päihtymys ei poista sitä syyllisyyttä, vaikka tämän keskeisen valistuksen ajalla muotoutuneen periaatteen nojalla ehkä pitäisi se poistaa, niin kuin Saksassa ajatellaan. Mutta tässä on pakko todeta sitten sen verran kuitenkin, että jos joku kuuntelija nyt jää miettimään, että aa voiko nyt sitten Saksassa päihtyneenä tehdä henkirikoksen ja päästä kuin koira veräjästä siitä, niin ei. Siellä on sitten erikseen kriminalisoitu se teko, että on juonut itsensä tai hankkinut itsensä niin päihtyneeseen tilaan, että tekee sitten tämän teon. Ja siitä on myös varsin ankarat rangaistukset. Että sielläkin rangaistus tulee, mutta se tulee vaan eri teosta. Ruotsin osalta ehkä voidaan nostaa sitten taas ero sieltä, että siinä missä nyt vaikka Suomessa ja Saksassa lähestytään sitten sitä syyntakeettomuutta erityyppisesti ehkä lääketieteen näkökulmasta, niin Ruotsissa ei ole erikseen syyntakeettomuutta koskevaa pykälää, vaan siellä tämä asia on sitten ratkaistu tahallisuuden kautta, mitä me selitetään niillä intentioilla ja tahallisuudella. Niin Saksassa sitten taas syyntakeettomuuteen liittyy, että siellä on jotain, mikä poistaa sitten sen syyllisyyden. Kun taas sitten Suomessa tahallisuus on erotettu siitä syyntakeettomuusarviosta. Eli munkin tutkimuksessa tiedostan vaikka ne rajat siinä, että vaikka mä yritän ratkaista sen länsimaisen rikosoikeuden ihmiskäsitystä, niin ne on kuitenkin joka järjestelmässä hiukan erilaisia näiden yksittäisten eroavaisuuksien takia.
Hanna: Hyviä esimerkkejä. Miten meidän pitäisi muuttaa suhtautumistamme rikoksiin ja rangaistuksiin, jotta meidän yhteiskunta olisi turvallisempi ja oikeudenmukaisempi?
Esko: Siinä on iso ja hyvä kysymys, mitä itse paljon mietin. Mä itse ehkä toivoisin, että me yhteiskunnassa ymmärrettäisiin rikoslain käytön rajat. Ja tällä mä tarkoitan sitä, että rikoslakia ei käytettäisi liikaa, ettei me aina lähdettäisi ajattelemaan, että säädetään rangaistavaksi. Vaan että sitä turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta voitaisiin lisätä sillä, että me pidettäisiin huolta yhteiskunnan jäsenistä jo ennen kuin he on ajautunut sille rikollisuuden tielle. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi Suomessa vaikka väkivaltarikollisuuteen liittyy todella usein päihteet, joten alkoholipolitiikalla ja siihen vaikuttamalla voitaisiin paljon paremmin lisätä turvallisuutta niin vaikka perheväkivallan osalta kuin ihan vaan tuolla nakkikiskatappeluiden osalta. Ja samalla sanoen sitten vaikka siitä, että me voitaisiin panostaa meidän sosiaali- ja terveyspalveluihin. Siihen, että ihmisillä on vaikka varallisuutta, että heidän ei tarvitse turvautua rikollisiin keinoihin hankkiakseen varallisuutta. Tai kun he ovat vaikka päihdekierteessä, niin he pystyy hakemaan apua, ettei tarvitse vaikka turvautua sitten varasteluun tai tämäntyyppiseen asiaan. Ja sitten voitaisiin nimenomaan sillä ennalta ehkäisevällä toiminnalla luoda sitä turvallisuutta, että rikoksia ei edes tapahtuisi. Ja sitten sen tiimoilta myös sen rikoslain käyttöä voitaisiin vähentää. Koska näin rikosoikeuden tutkijana kuitenkin, niin itse näen rikoslain käytön tietyllä tapaa aina ongelmana oikeudenmukaisuudelle tai oikeudelle, koska niin intuitiiviselta kuin se kuulostaakin, että väärintekijää tulee rangaista, niin se kuitenkin lisää aina kärsimystä maailmaan. Meillä on tapahtunut jo sitten se vääryys ja se pahuus. Ja se voi olla äärimmäisen kamalia tekoja, mitä rikoslakikin käsittelee. Mutta tuottaako se oikeasti hyvää maailmaan, että me taas sitten yhteiskunnan ja valtion toimesta kohdistetaan lisää kärsimystä väärintekijöitä kohtaan sulkemalla heidät vaikka vankeuteen, viemällä heidät pois heidän perheeltään, poistamalla mahdollisuuden heidän tehdä töitä. Ja tuoko tämä kärsimyksen lisääminen sitten lopulta hyvää maailmaan, niin itse olen ainakin taipuvainen ehkä tuossa utilitarismin nojalla ajattelemaan, että ei se sitä oikeudenmukaisuutta ainakaan lisää, vaan päinvastoin. Mutta että me tarvitaan sitten totta kai parempi järjestelmä esimerkiksi vahingonkorvausjärjestelmän kautta, että pidettäisiin sitten huolta rikoksen uhreista, että he pääsisi terveydenhuollon piiriin, he saisi esimerkiksi traumaterapiaa huomattavasti helpommin kuin nykyään. Ja toisaalta sitten myös vaikka tietyissä vahingonteoissa, niin rikoksentekijöiden sitten velvollisuudet vaikka korvata näitä vahinkoja, niin voitaisiin huomattavasti kehittää ja parantaa.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Esko, sua on pyydetty valmistelemaan kolme tieteellistä väittämää, joista kaksi pitää paikkansa ja yksi on petkuhuiputusta. Mun ja kuulijoiden tehtävä on arvata mitkä näistä sun väittämistä on totta ja mikä puolestaan ei. Ole hyvä, esittele väittämäsi.
Esko: No niin. Suomessa on kriminalisoitu eli säädetty rangaistavaksi ratsastaminen pururadalla.
Hanna: Okei.
Esko: Toinen väite on, että Suomessa tuomitaan yhä enemmän ihmisiä alentuneen syyntakeisina.
Hanna: Selvä homma. Mikäs on kolmas?
Esko: Kolmantena väitteenä: henkilön tehdessä pahoinpitelyn vasaralla tai pesäpallomailalla, häntä ei tuomita törkeästä pahoinpitelystä.
Hanna: Hmm.
Esko: Eli vasara ja pesäpallomaila, voiko niillä tehdä törkeän pahoinpitelyn? Ja mä väitän, että ei voi.
Hanna: Okei. Itse kun en näitä oikeustieteen termejä niin hirveän hyvin tunne, niin tämä olisi musta nyt reilumpi peli, jos vielä kertoisit, että mitä toi alentunut syyntakeisuus tarkoittaa.
Esko: Eli se on semmoinen tila, että henkilö ei ole täysin ymmärtänyt mitä hän on tekemässä. Psykoosi menee sinne syyntakeettomuuteen, että hänen kykynsä ymmärtää todellisuutta on täysin – hieman nyt lainausmerkeissä – ”mennyt”. Mutta että henkilöllä on vaikka jotain ongelmia ymmärtää tämän teon todellisuuden luonnetta ja kyky vaikka ymmärtää oikeudenvastaisuutta. Että henkilö voi vaikka ymmärtää, sanotaan vaikka, että toisen tappaminen on väärin, mutta hän luulee, että tässä tilanteessa on kyllä jotain miksi se on oikein.
Hanna: Eli puhutaanko tässä käytännössä vaikka jostakin lievästä kehitysvammasta?
Esko: Esimerkiksi.
Hanna: Noni, hyvä. Nyt mä olen vähän paremmin kartalla. Eli väittämä numero yksi, Suomessa on kiellettyä ratsastaa pururadalla. Ja nimenomaan laissa kiellettyä.
Esko: Ja vielä, että se on rangaistavaa.
Hanna: Rangaistavaa, joo. Pelin henki on ehkä se, että mä en nyt saa lypsettyä sulta sitä tietoa, että mikä se rangaistus on. Veikkaan, että ei mikään ihan kauhean vakava, jos semmoinen on säädetty. Mutta jotenkin mun kansalaisen oikeustaju sanoo, että [naurahtaa] kyllähän sen nyt näin pitäisi olla, että siellä pururadalla ei saa hevosen kanssa mennä, kun hevoset on isoja ja pelottavia eläimiä ja siitä voi seurata kaikennäköistä, jos hevonen ja hiihtäjä kohtaa. Tämä jotenkin intuitiivisesti tuntuu musta ihan todelta. Sen sijaan väittämä numero kolme, että pahoinpitely vasaralla tai pesismailla ei olisi ikinä törkeä pahoinpitely, niin se tuntuu musta jotenkin tosi epäloogiselta ajatukselta, koska, no kaikki voi itse kuvitella [naurahtaa], että millaista jälkeä vasaralla voi saada aikaan, jos on oikein pahalla päällä ja tavoitteisiinsa sitoutunut. Sitten kohta kaksi, Suomessa tuomittaisiin koko ajan enemmän ihmisiä alentuneen syyntakeisina. Aah. Tässä on paljon hienoja sanoja. Niin paljon, että niitä termejä piti vähän selittää auki. Siitä tulee mulle semmoinen olo, että tämä nyt voisi olla tutkijan ovela keino hämätä maallikkoa. Joten mä vähän epäilen tätä väittämää. Joten kyllä mä nyt näistä kolmesta sanoisin, että toi kohta kaksi on valhetta.
Esko: Oikein meni.
Hanna: Jes.
Esko: Kohta kaksi ei tosiaan ole totta. Ensimmäinen, meillä on järjestyslaissa pykälä 15, missä tosiaan on, että ratsastaminen ja hevos- tai muulla vastaavalla ajoneuvolla ajaminen on kielletty kuntopolulla tai muulla senkaltaisella juoksuradalla, yleiseen käyttöön kunnostetulla ladulla, urheilukentällä, jollei muuta ole osoitettu.
Hanna: Jämpti neuvo. Ihana, että hevonen määritellään ajoneuvoksi tässä.
Esko: Kyllä, joo. Ja siellä tosiaan seurauksena on sitten rikesakko. Kolmas väite, henkilön tehdessä pahoinpitelyn vasaralla tai pesäpallomailalla häntä ei tuomita törkeästä pahoinpitelystä, on totta. Meidän törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistössä rikoslain 21 luvun 6:ssa pykälässä todetaan törkeän pahoinpitelyn osalta ”jos pahoinpitelyssä käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä”. Niin korkein oikeus on ratkaisussaan 2009:79 linjannut, että pesäpallomaila ja vasara, vaikka ne on hengenvaarallisia esineitä esimerkiksi jos niillä kohdistetaan isku päähän, niin ne ei ole kuitenkaan erityisen poikkeavia esineitä, millä pahoinpitely tehdään. Ja keskeisimpänä ne ei täytä sitä vaatimusta, että ne olisi nimenomaisesti rinnasteisia ampuma- tai teräaseen osalta. Että siinä, missä esimerkiksi rikkinäinen lasipullo on rinnasteinen teräaseeseen, niin vasara tai pesäpallomaila ei sisällä siihen ampuma-aseeseen tai vaikka veitseen rinnasteista ominaisuutta. Että mä käytän tätä usein myös opiskelijoille esimerkkinä, kun mä puhun rikoslain tulkintaopeista. Ja rikoslaissa keskeistä nimenomaan on tietty sanamuodon mukainen tulkinta. Eli lain tulkitsija ei saa mennä sen rikoslain sanojen yleisen käsityksen ulkopuolelle, sen yleisen merkityksen ulkopuolelle. Ja tämän takia sitten toi lain sana, missä on se, että tulee olla rinnasteinen siihen aseeseen ja teräaseeseen, tulee merkittäväksi rajaksi sille, mitä lainsäätäjä saa tehdä, ettei rikoslakia käytettäisi esimerkiksi mielivaltaisesti. Että vaikka tämä tuntuu epäintuitiiviselta, niin tässä on kuitenkin tosi keskeinen valtion väkivallankäytön raja. Ja sitten tässä sen, että törkeä pahoinpitely vaatii myös sitten kokonaisuudessa arvostellen törkeää luonnetta. Mutta sitten se toinen väite elikkä että Suomessa tuomitaan yhä enemmän ihmisiä alentuneen syyntakeisina, niin tämä ei tosiaan ole totta. Syy ei sinänsä ole nämä termit, vaan ihan se, että meillä on alentuneen syyntakaisuuden kategorian soveltaminen laskenut täysin marginaaliseksi. Se on ollut laskussa jo pitkään. Mutta tuossa muutamia vuosia sitten tehty VN TEAS -selvitys, niin siinä tosiaan osoitettiin, tai käytiin läpi syitä, miksi näin on. Että tilastollisesti tämä oli jo havaittu, että tätä laskua on ollut, se on nykyään tosi marginaalista. Mutta siellä taustalla näkyi tosiaan tietyt muutokset lääketieteen diagnooseissa. Ja erityisesti, miksi mulla oli ehkä vähän vaikeuksia tarjota myöskin esimerkkejä tähän näin, oli se, että esimerkiksi persoonallisuushäiriöihin liittyvässä arvioinnissa on tapahtunut muutoksia. Että esimerkiksi nyt vaikka tietyt psykopatiaan liittyvät piirteet, mitkä aikaisemmin helposti meni sinne alentuneen syyntakaisuuden piiriin, niin ne nykyään on sieltä poistunut. Eli ihmisiä sitten helpommin tuomitaan, tai nähdään lääketieteen näkökulmasta, että ei ole sitten ollut tällaista poikkeavuutta, mikä sitten johtaa oikeudellisessa arviossa siihen syyntakeisuuteen. Taustalla on myös muita, korkeamman oikeuden ratkaisukäytäntöä, ja esimerkiksi tiettyjä lainsäädännöllisiä muutoksia. Mutta tosiaan ne persoonallisuushäiriöihin liittyvät arvioit oli yksi keskeinen syy, miksi näin on päässyt tapahtumaan. Mutta hyvin arvattu.
Hanna: Kiitos. Tämä juttutuokio on saanut mut katsomaan sekä elefantteja että vasaroita täysin uusin silmin. Esko Yli-Hemminki, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
Esko: Kiitos kutsusta. Oli ilo olla mukana.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee taustalle]
Hanna: Kiitos kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Jos tykkäsit kuulemastasi, kerro siitä kaverillesi.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]