Koulutusohjelman laajuus: 67 opintopistettä
Alkaminen ja kesto: Koulutusohjelma alkaa syyskuussa 2025. Koulutusohjelma kestää 3,5 vuotta (7 lukukautta).
Ryhmäkoko: Koulutusohjelmaan otetaan 18, 21 tai 24 opiskelijaa.
Opetustilat: Lähiopetus toteutetaan pääasiassa Helsingin yliopiston tiloissa.
Koulutuksen teoria- ja menetelmäopintojen hinta on 11 950 -13 660 euroa riippuen opiskelijamäärästä (18, 21 tai 24). Koulutusmaksu jakautuu seitsemälle lukukaudelle.
Muut maksut, jotka maksetaan suoraan palveluntarjoajalle
Tietoteoreettisilta, ontologisilta ja ihmiskuvaan liittyviltä sitoumuksiltaan integratiivinen psykoterapia pohjautuu eniten psykoterapianäkemykseen, jonka taustalla ovat sekä psykoterapian kehityksellinen (esim. Leiman, 2004; Basseches & Mascolo, 2009) että kontekstuaaliseen metamalli (Wampold & Imel, 2015; Wampold, 2001). Näihin sitoumuksiinsa ankkuroituen integratiivisessa psykoterapiassa spesifisyyttä – tietty menetelmäpainotteinen hoito vaaditaan tiettyyn häiriöön-näkemys – ei nähdä samalla tavalla kuin tiukasti luonnontieteellisiä lainalaisuuksia psykoterapian psykologisten vaikutusmekanismien ymmärtämisessä painottavassa psykoterapiakäsityksessä (psykoterapian lääkemetafora; empirically supported treatments, EST). EST:ssä psykoterapeutilta edellytetään mallisitoutunutta spesifisyyttä eli tietyn hoitosapluunan/manuaalin tai psykoterapiaviitekehyksen toteuttamista ja seuraamista spesifin kurinalaisesti ennalta määritetyn hoitotuloksen saavuttamiseksi (useimmiten oirelievitys). Integratiivisessa psykoterapiassa spesifisyyttä ei ole unohdettu, mutta se ymmärretään pääosin toisin eli potilas/asiakaskeskeisenä spesifisyytenä: se on sensitiivistä keskittymistä hoidon mukauttamiseen ja personalisointiin responsiivisesti (Stiles ym., 1998) kullekin potilaalle/asiakkaalle juuri hänen 1) yksilöllisiin kohdeongelmiinsa, 2) hänen kokemusmaailmassaan ilmeneviin ainutkertaisiin ongelmallisiin kokemuksiinsa – ja 3) näistä molemmista lähtöisin oleviin yksilöllisiin hoidollisiin tarpeisiinsa yhteistoiminnassa hänen kanssaan (Norcross & Lambert, 2019; Leiman, 2004). Potilas/asiakaskohtainen spesifisyys edellyttää moniteoreettista, reflektiivistä ja responsiivista psykoterapiaotetta, jossa psykoterapeutti pystyy moninäkökulmaiseen, itsenäiseen (ei hoitomallispesifiin) kriittiseen ajatteluun ja mukauttamaan joustavasti toimintaansa psykoterapiaprosesseissa kulloisenkin asiakkaan, terapiaprosessin tilanteen -tai vaiheen edellytysten mukaisesti.
Integratiivisen psykoterapian tieteellinen perusta on psykologian alan vahvasti potilas/asiakaslähtöisessä – ei hoitomallilähtöisessä tai tekniikkakeskeisessä – evidence-based practice (EBP) hoitofilosofiassa ja - käytännössä (APA, 2006; Laska, Gurman & Wampold, 2014). Sen mukaan yksittäisen valmiin mallin tai -terapiaperinteen painottumisen tai sitoutuneen seuraamisen sijaan (EST) potilaan hoidossa huomioidaan parhaan mahdollisen hoitotuloksen saavuttamiseksi hänen 1) ominaisuutensa, hoitoa koskevat preferenssinsä, kontekstuaaliset-kulttuuriset aspektit, 2) kliinikon kokemusperustainen kliiniseen käytäntöön pohjaava tieto ja 3) paras tutkimusnäyttö. Toistaiseksi parhaana tutkimusnäyttönä psykoterapian vaikuttavuutta arvioitaessa integratiivisessa psykoterapiassa nähdään ne toistuvat meta-analyyttisin metodein kootut tutkimustulokset kokeista, joissa on samanaikaisesti tutkittu kahta vaikuttavaksi tarkoitettua ns. bona fide-terapiaa (eikä ole verrattu yhtä hoitoa pelkästään tavanomaiseen hoitoon tai odotuslistalla oleviin). Näiden psykoterapioiden suhteellista tehoa (relative efficacy) tarkastelleiden meta-analyysien mukaan – mikäli katsotaan näytön kokonaiskuvaa (Wampold & Imel, 2015) ja huomioidaan yksittäisten tutkimusten virhelähteet (Leichsenring ym., 2017; Cuipers, 2023), kuten tutkijoiden sitoumusten bias-vaikutus – eri psykoterapiamenetelmien vaikuttavuudessa eri häiriöissä ei kokeellisen paradigman satunnaistetuissa kliinisissä kokeissa ja niistä tehdyissä meta-analyyseissa ole edelleenkään, yli 70-vuotisen tutkimushistorian jälkeen ole todettu merkitseviä eroja (ns. ekvivalenssiparadoksi; ks. Leiman, 2004; Cuijpers, Reijnders & Huibers, 2019; Cuipers, ym., 2023; Stiles, Hill, & Elliott, 2015; Smith & Hewitt, 2024). Niiltä osin, kun satunnaisesti on, erot ovat olleet kliinisesti merkityksettömiä, rajattuun ongelmaan liittyneitä (OCD) tai virhelähteiden kontrollointi on palauttanut tulokset ekvivalenteiksi (esim. Cuipers yms. 2023). Tämä yhdessä spesifien tekijöiden merkitystä erityisellä tarkkuudella tarkastelleiden komponenttitutkimusten (dismantling and additive studies; Barkham & Lambert, 2021) tulosten kanssa viittaa enemmän muiden kuin spesifien tekijöiden keskeiseen rooliin psykoterapian vaikuttavuudessa (ks. tarkemmin alla). Lisäksi integratiivisessa psykoterapiassa suhtaudutaan skeptisesti ylipäätään mahdollisuuteen asettaa yksittäinen psykoterapia paketoituna, standardoidusti manualisoituna, lääkkeen kaltaisesti kokeellisen paradigman tutkimusasetelmaan (RCT) riippumattomaksi muuttujaksi, kuten PICO-muotoisissa (Problem, Intervention, Comparison, Outcome) vaikuttavuustutkimuksissa edellytetään. Tämä on erityisen pulmallista (Wahlström, 2018), koska määrällisen tutkimus ei ole pystynyt uskottavasti ratkaisemaan kysymystä, miten yksittäinen psykoterapia voitaisiin erottaa tutkimuskohteeksi puhdistettuna, lääkityksen vaikuttavan aineen lailla (kuten kokeellisessa asetelmassa edellytetään) sitä antavasta terapeutista, potilaasta, ja heidän välilleen rakentuvasta terapiasuhteesta (ks. näiden muuttujien automaattisesta keskinäisriippuvuudesta esim. Krause & Lutz, 2009). Integratiivisen näkemyksen mukaan muihin kuin spesifeihin efekteihin viittaavat ilmiöt ovat psykoterapiassa aina läsnä, ja vaikuttamassa terapian vaikuttavuuteen, merkittävästi enemmän kuin psykoterapiamenetelmä tai tekniikat, joita psykoterapeutti toteuttaa (Lambert & Norcross, 2019), oli psykoterapia käsikirjaan perustuvaa tai ei. Integratiivisessa psykoterapiassa yksilöpsykoterapian perusolemus nähdään ennen kaikkea vastavuoroisena ja monimuotoisena, jatkuvassa liikkeessä olevana vuorovaikutuksellisena yhteistoimintana terapeutin ja potilaan välillä, jossa terapeutin oikeansuuntaisesti ja muutosta mahdollistavasti responsiivinen työote (Norcross & Lambert, 2018; Stiles & Horvath, 2017; Kurri, 2012) on keskeisessä roolissa.
Vaikka psykoterapian keskeisintä vaikutusmekanismia ja lineaarisia syy-seuraussuhteita psykoterapian vaikuttavuudessa ei vielä tarkkaan ymmärretä eikä näistä ole psykoterapiatieteen keskuudessa konsensusta (esim. Kadzin, 2007; Barkham, Lutz, & Gastonguay, 2021; Cuijpers, Reijnders & Huibers, 2019; Goldfried, 2019), ekvivalenssiparadoksi viittaa psykoterapiatutkijoiden keskuudessa laajasti hyväksytyn tulkinnan mukaan (esim. Wampold & Imel, 2015) psykoterapioille yhteisten muutostekijöiden (common factors) keskeiseen merkitykseen terapian vaikuttavuuden mekanismeissa. Korrelatiivisen paradigman mukainen, ns. prosessimuuttujiin keskittynyt psykoterapiatutkimus on tuottanut meta-analyysitasoista näyttöä siitä, että psykoterapiamenetelmiä erottavien erityisten tekijöiden asemesta eri psykoterapiamenetelmillä on yhteisiä vaikuttavia tekijöitä – ja ydinprosesseja. Näitä ovat potilaaseen liittyvät tekijät (potilas on aktiivinen toimija yksilöllisine psykoterapiaan osallistumistapoineen ja ominaisuuksineen; Wahlström, 2018; ks. myös esim. Constantino ym., 2021), terapeutin ominaisuudet ja vuorovaikutuksellinen taitavuus (Gastonguay & Hill, 2017; Nissen-Lie, Heinonen & Delgadillo, 2023; Wampold & Owen, 2021), terapiasuhteen laatu (Norcross & Lambert, 2019), yleiset muutosprosessit (EBP-painotus; Eubanks & Babl, 2024; Muran & Lipner, 2024; Laska, ym., 2014; Wampold & Imel, 2015), jotka vaikuttavat terapian tulokseen enemmän kuin erityiset tekijät (Norcross & Lambert, 2019). Prosessimuuttuja-tutkimuksista kertyneeseen tieteelliseen näyttöön perustuen integratiivinen psykoterapia antaakin erityisen painon eri terapioille yhteisten perusprosessien, muutosperiaatteiden ja muutostekijöiden huomioimiselle ja taitavalle, asiakaslähtöiselle hyödyntämiselle psykoterapeuttisessa muutostyöskentelyssä. Integratiivisen psykoterapian psykoterapeuttikoulutuksen lähtökohtana on, että olennaisin myönteiseen muutokseen johtava työskentely psykoterapiassa tapahtuu pitkälti kehityspsykologisten pohjautuvien lainalaisuuksien säätelemässä vastavuoroisessa vuorovaikutusprosessissa asiakkaan ja terapeutin välillä (Kuusinen, Valkonen & Wahlström, 2020). Vuorovaikutuksellisissa prosesseissa tai niiden avustuksella todentuvia psykoterapian ydinprosesseja ovat asiakkaiden toimijuuden (Wahlström & Seilonen, 2016; Toivonen, Wahlström, Kurri, 2019, 2020) ja itsesäätelyn edistäminen responsiivisesti (Stiles, Honos-Webb, & Surko, 1998) ja potilaan lähikehityksen vyöhykkeellä toimien (Leiman & Stiles, 2001), asiakkaan itsehavainnoinnin ja itseymmärryksen kehittyminen (Gastonguay & Hill, 2006; Valkonen, 2018; Leiman, 2012), potilaan motivaation edistäminen ja herätteleminen (Miller & Rollnick, 2023), altistukset aiemmin vältetyille kokemuksille ja toiminnoille, korjaavat vuorovaikutuskokemukset (Gastonguay & Hill, 2012), uusiin toiminta- ja suhtautumistapoihin rohkaisu (Leiman, 2012; Linehan, 1993) tunteiden yli- ja alisäätelyn muuttaminen adaptiivisemmaksi suhteeksi tunteisiin (esim. Greenberg, 2017), omiin kokemuksiin ja omaan itseen liittyvien suhtautumistapojen muuttaminen (Wahlström, 2007), toisiin ihmisiin liittyvien tunnepitoisten oletusten tutkiminen ja työstäminenkin (esim. Kokkonen, 2021). Lisäksi eri psykoterapiatraditioiden kehittämien ja yleisesti näyttöön perustuvien tekniikoiden (Hill & Norcross, 2023) oikea-aikaisuuden arvioitu ja räätälöity, responsiivinen käyttö on vuorovaikutusta sekin, ja tapahtuu aina terapiavuorovaikutuksen sisällä ja siihen saumattomasti, moninaisesti kietoutuen.
Kausaalisuuden tutkimiseen on orientoiduttu psykoterapiatutkimuksen kentällä kahdella metodologisella lähestymistavalla, tutkimalla varianssia ja tutkimalla prosessia (Mohr, 1982). Varianssiteoria, jota edustaa kvantitatiivinen ja kokeellinen asetelma, lähestyy kausaalisuutta tutkimalla sitä mikä efekti jollain muuttujalla tai interventiolla on toiseen muuttujaan tai tulokseen. Tällä tavalla voidaan argumentoida yhden muuttujan vaikutusta tehoa suhteessa riippuvaan muuttujaan tai tulokseen. Varsinainen muutosprosessi säilyy tutkimattomana, sen sijaan pyritään näyttämään systemaattinen yhteys inputin ja outputin välillä. RCT-tutkimukset nojaavat tähän kausaalisuuden tutkimuksen tapaan kultaisena standardina. Mohrin (1982) mukaan toinen kausaalisuuden tutkimuksen laji on prosessitutkimus, joka kurottaa tutkimaan muutoksen mekanismeja (Maxwell & Levitt, 2023). Prosessitutkimus keskittyy tutkimaan sitä miten tutkimuksen kohteena oleva ilmiö muuttuu. Se analysoi tapahtumia, merkityksiä, konteksteja ja niiden välisiä yhteyksiä – prosesseja. Tämä metodiikka, erilaisine variaatioineen on tuottanut psykoterapian opettamiseen ja kliiniseen prosessin ymmärtämiseen hyödyllistä tietoa ja työkaluja, jotka auttavat psykoterapeuttja reflektoimaan ja arvioimaan psykoterapeuttista tapahtumaa ja osallisuuttaan sen tuottamisessa. Kausaalisen kuvauksen (varianssin tutkiminen) sijaan/lisäksi koulutusohjelmassa nojataan prosessitutkimukseen ja kausaaliseen selittämiseen/ymmärtämiseen, johon prosessitutkimus antaa mahdollisuuden. Tähdätessään muutoksen mekanismin ymmärtämiseen, prosessitutkimus on tuottanut esimerkiksi tietoa muutoksen markkereista, joita psykoterapeutti voi käyttää arvioidakseen psykoterapiaprosessin vaihetta tai sen hyödyllisyyttä. Integratiivisessa koulutuksessa pyrimme varmistamaan, että koulutettava saa välineet ja kyvyn tutkia paitsi potilaan psyyken toimintaa myös omaa toimintaansa psyykkisen työn ja muutoksen mahdollistajana tai osallisuuttaan muutoksen estymisen systeemisten yhteyksien tarkastelussa.
Lineaarisen syy-seuraussuhteen varassa toiminta kompleksisessa (psykologisessa) inhimillisessä ympäristössä on riittämätön. Integratiivisen psykoterapian psykoterapeuttikoulutus on ilmiölähtöiseen ja prosessikeskeiseen psykoterapiaotteen omaksumiseen perehdyttävä koulutus (Kuusinen, Valkonen & Wahlström, 2020). Koulutus on etenkin psykoterapian prosessitutkimusperinteen tuottamaan tieteelliseen näyttöön perustuva (unohtamatta tutkimusmetodologista pluralismia): valmistuttuaan opiskelija tuntee ja ymmärtää sekä määrällisen että laadullisen psykoterapiatutkimuksen tuottamaa tieteellistä tietoa vaikuttavasta psykoterapiasta ja sen osatekijöistä (suhdetekijät, terapeuttitekijät, potilastekijät, prosessitekijät) ja ydinmekanismeista/ydinprosesseista. Opiskelija tuntee koulutuksen käytyään – kliinistä psykoterapiatyötään hyödyttäen – vaikuttavan psykoterapiakeskustelun lainalaisuudet ja psykoterapeuttiseen yhteistoimintaan liittyvät mikroprosessit, toimijuustunnon kehityksen ilmiöt, terapeutin responsiivisuuteen ja lähikehityksen vyöhykkeellä toimimiseen liittyvät ammattikäytännöt; unohtamatta työskentelyn menetelmällisten ja tekniikkaorientoituneiden valintojen hyödyntämistä, huomioimista ja riittävää hallintaa hoidossa. Kliinisten teorioiden osalta koulutus on moniteoreettinen ja sisältää psykodynaamisen, humanistisen ja kognitiivisen psykoterapiaperinteen teorioiden, käsitteiden ja tekniikoiden opetusta. Lisäksi koulutuksessa perehdytään johdonmukaisen integratiivisen psykoterapiaotteen rakentamiseen liittyvään teorianja käsitteenmuodostukseen. Sitoutuneen sapluunaosaamisen sijaan (EST-filosofia) koulutus tuottaa sekä reflektiivistä prosessiosaamista että syvällistä vuorovaikutusmenetelmällistä osaamista (EBP-filosofia). Näiden keskiössä on näkemys, että psykoterapeuttisesti hoitava vuorovaikutus on erityyppisissä, ja eri kehityksen tasolta kumpuavissa psyykkisissä vaikeuksissa, oireenmuodostuksissa, ongelmamallisissa kokemuksissa ja erilaisissa tilanneyhteyksissä erilaista. Voidaan potilas-/asiakaskohtaisesti ja hoidon vaiheen mukaan tarvita vuorovaikutusta empaattisesta ja validoivasta lujaan ja tarvittaessa potilasta hänen ongelmallisista toimintatavoista haastavaan, konfrontoivaan. Yhteistyösuhteen fasilitoiminen ja korjaaminen katkostilanteissa on integratiivisen psykoterapeuttikoulutuksen ytimessä, ja terapiasuhteesta puhumisen, metakommunikaation ja prosessikommentoinnin taidot ovat nivoutuvat koulutuksen keskeisimpiin taitotavoitteisiin. Vuorovaikutus- ja prosessiosaamisen avulla integratiivinen psykoterapeutti pystyy huomioimaan sekä asiakkaiden yksilöllisyyden että erilaiset ilmioirekuvat (esim. diagnostiikan mukaiset) psykoterapeuttisen hoitoprosessin edistämisessä ja räätälöintityössään.
LÄHTEET
American Psychological Association (APA) Presidential Task Force on Evidence-Based Practice. (2006). Evidence-based practice in psychology. American Psychologist, 61, 271–285.
Barkham, M. Lutz, W., & Gastonguay, L. G. (2021). Bergin and Garfields handbook of psychotherapy and behavior change. Hoboken, NJ: Wiley.
Barkham, M. & Lambert M. J. (2021). The efficacy and effectiveness of psychological therapies. Teoksessa, M. Barkham, W- Lutz, & L. G. Gastonguay, Bergin and Garfields handbook of psychotherapy and behavior change (ss. 135-189). Hoboken, NJ: Wiley.
Basseches, M. & Mascolo, M. F. (2009). Psychotherapy as developmental process. London and New York: Routledge.
Constantino, M. J., Boswell, J. F., & Coyne, A. E. (2021). Patient, therapist, and relational factors. Teoksessa, M. Barkham, W. Lutz, & L. G. Gastonguay (Eds.), Bergin and Garfields handbook of psychotherapy and behavior change (ss. 225-262). Hoboken, NJ: Wiley.
Cuijpers, P. ym. (2023). Cognitive behavior therapy vs. control conditions, otherpsychotherapies, pharmacotherapies and combined treatment for depression: a comprehensive meta-analysis including 409 trials with 52,702 patients. World Psychiatry, 22, 105–115.
Cuijpers P., Reijnders M. & Huibers M. J. H. (2019) The role of common factors in psychotherapy outcomes. Annual Review of Clinical Psychology 15, 207–231.
Eubanks, C. F & Babl, A. (2024). Are common factors responsible for therapeutic change? Teoksessa F. T. L. Leong, J. L. Callahan, J. Zimmerman, M. J. Constantino, and C. F. Eubanks (Eds.), APA Handbook of Psychotherapy: Evidence-Based Practice, Practice-Based Evidence, and Contextual ParticipantDriven Practice, (ss. 43-61). Washington: APA.
Gastonguay, G. & Hill, C. E. (2017). How and why are some therapists better than others?: Understanding therapist rffects. Washington, DC: APA Books. Gastonguay, L. G., & Hill, C. E. (Eds.) (2007). Insight in psychotherapy. Washington, DC: American Psychological Association.
Goldfried, M. R. (2019). Obtaining consensus in psychotherapy: What holds us back? American Psychologist, 35, 991–999. 74, 484-496.
Greenberg, L. S. (2016). Emotion-focused therapy. Washington, DC: American Psychological Association.
Hill, C. E. & Norcross, J. C. (Eds.) (2023). Psychotherapy skills and methods that work. New York: Oxfrord University Press.
Kadzin, A. E. (2007). Mediators and mechanisms of change in psychotherapy research. Annual Review of Clinical Psychology, 3, 1-27.
Kokkonen, M. (2022) Relationaalinen transfererenssi. Psykoanalyyttinen psykoterapia, 18, 143-157.
Krause, M. S., & Lutz, W. (2009). Process transforms inputs to determine outcomes: Therapists are responsible for managing process. Clinical Psychology: Science and Practice, 16, 73–81.
Kurri, K. (2012). Mitä psykoterapeutin on hyvä tietää keskustelun kulusta? Teoksessa S. Eronen & P. Lahti-Nuuttila (toim.), Mikä psykoterapiassa auttaa? Integratiivisen lähestymistavan perusteita (ss. 297- 316). Porvoo: Edita Publishing Oy.
Kuusinen, K-L., Valkonen, H., & Wahlström, J. (2020). Integratiivinen psykoterapia. Teoksessa M. O. Huttunen & H. Kalska (toim.) Psykoterapiat (ss. 193-209, 4. uudistettu painos). Helsinki: Kustannus Oy Duodecim.
Laska, K. M., Gurman, A. S., & Wampold, B. E. (2014). Expanding the lens of evidence-based practice in psychotherapy: A common factors perspective. Psychotherapy, 51, 467-481
Leichsenring, F. ym. (2017). Biases in research: risk factors for non-replicability in psychotherapy and pharmacotherapy research. Psychological Medicine, 47, 1000–1011. Leiman, M. (2012) Psykoterapioiden yhteinen perusprosessi. Teoksessa P. Lahti-Nuuttila & S. Eronen (toim.) Mikä psykoterapiassa auttaa? Integratiivisen lähestymistavan perusteita, 114–141. Helsinki: Edita.
Leiman, M. (2004). Vaikuttavuustutkimuksen pulmallisuus psykoterapiassa. Duodecim, 120, 2645–2653.
Leiman, M., & Stiles, W. B. (2001). Dialogical sequence analysis and the zone of proximal development as conceptual enhancements to the assimilation model: The case of Jan revisited. Psychotherapy Research, 11, 311-330.
Linehan, M. M. (1993). Cognitive-behavioral treatment of borderline personality disorder. New York: The Guilford Press.
Maxwell & Levitt, H. (2023). How qualitative methods advance the study of causation in psychotherapy research. Psychotherapy Research, 33, 1019-1030.
Miller, W. R. & Rollnick, S. (2023). Motivational interviewing: Helping people change and grow. New York: The Guilford Press.
Mohr, L. (1982). Explaining organizational behavior. Jossey-Bass. Muran, J. C. & Lipner, (2024). How can we most effectively conceptualize and conduct psychotherapy according to evidence-based principles? A consideration of change processes, clinical choices, and positions. Teoksessa F. T. L. Leong, J. L. Callahan, J. Zimmerman, M. J. Constantino, and C. F. Eubanks, APA Handbook of Psychotherapy: Evidence-Based Practice, Practice-Based Evidence, and Contextual Participant-Driven Practice, (ss. 135-152). Washington: APA.
Nissen-Lie, Heinonen & Delgadillo, 2023. Therapist factors. Teoksessa S. D. Miller, D. Chow, S. Malins & M. A. Hubble, The field guide to better results: Evidence-Based exercises to improve therapeutic effectiveness (ss. 79-106). Washington: American Psychological Association.
Norcross, J. C., & Lambert, M. J. (Eds.). (2019). Psychotherapy relationships that work (3rd ed., Vol. 1). New York: Oxford University Press.
Norcross & Lambert. (2018). A new therapy for each patient: Evidence‐based relationships and responsiveness. Journal of Clinical Psychology, 74, 1-18.
Smith, M. M. & Hewitt, P. L. (2024). The equivalence of psychodynamic therapy and cognitive behavioral therapy for depressive disorders in adults: A meta-analytic review. Journal of Clinical Psychology, online ahead print. Stiles, W. B., & Horvath, A. O. (2017). Appropriate responsiveness as a contribution to therapist effects. In L. Castonguay & C. E. Hill (Eds.), How and why are some therapists better than others? Understanding therapist effects (pp. 71-84). Washington, DC: APA Books.
Stiles, W.B., Hill, C.E., & Elliott, R. (2015). Looking both ways. Psychotherapy Research, 25, 282-293,
Stiles, W. B., Honos-Webb, L., & Surko, M. (1998). Responsiveness in psychotherapy. Clinical Psychology: Science and Practice, 5, 439-458.
Toivonen, H., Wahlström, J., & Kurri, K. (2019). Constructing nonagency at the beginning of psychotherapy: The 10DT model. Journal of Constructivist Psychology, 32(2), 160-180.
Toivonen, H., Wahlström, J., & Kurri, K. (2020). Constructions of Nonagency in the Clients’ Initial Problem Formulations at the Outset of Psychotherapy. Journal of Contemporary Psychotherapy, 50, 77-86.
Valkonen H. (2018). The dynamics of self-observation in patients with borderline personality disorder (BPD) diagnosis. Doctoral Dissertation, University of Eastern Finland. Publications of the University of Eastern Finland, Dissertations in education, humanities, and theology, 125.
Wahlström, J. (2007). Muutos psykoterapiassa. Teoksessa M. Lindeman, L. Hokkanen & Punamäki, RL (Toim.) Hermoverkot, mielenterveys ja psykoterapia (131-140). Helsinki: Psykologien Kustannus Oy.
Wahlström, J. (2018). Psykoterapia palveluvalikoimassa – hyvä suositus ja ongelmalliset perustelut. Psykoterapia, 37, 252-254.
Wahlström, J. & Seilonen, M-L. (2016). Displaying agency problems at the outset of psychotherapy. European Journal of Psychotherapy & Counselling, 18 (4), 333-348.
Wampold B. E. (2001). The Great Psychotherapy Debate: Models, Methods, and Findings. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum.
Wampold B. E. & Imel, Z. E. (2015). Great Psychotherapy Debate: The Evidence for What Makes Psychotherapy Work. New York: Routledge. 2nd ed.
Wampold, B. E. & Owen, J. (2021). Therapist effects: History, methods, magnitude, and characteristics of effective psychotherapists. Teoksessa, M. Barkham, W- Lutz, & L. G. Gastonguay (Eds.), Bergin and Garfields handbook of psychotherapy and behavior change (ss. 297-326). Hoboken, NJ: Wiley.
Koulutus tuottaa ammatillisesti itsenäisesti ajattelevia ja vankat valmiudet ammatilliseen itseflektioon (suhteessa omaan toimintaan terapeuttina, asiakkaiden herättämiin vastatunteisiin) ja havainnoivaan reflektioon (suhteessa terapiaprosessiin, terapiasuhteeseen, potilaan toimintaan prosessissa ja vuorovaikutuksessa) omaavia psykoterapeutteja. Opiskelijalla on valmistuessaan psykoterapeuttina kattava – yhtäältä psykoterapiatutkimuksen tuottamaan tutkimustietoon perustuva tietopohja ja toisaalta psykodynaamisesta, humanistisesta ja kognitiivisesta terapiatraditioista ammentava osaaminen arvioida ja ottaa huomioon potilaiden yksilöllisiä hoidolliset tarpeita. Hän kykenee näihin perustuen potilaan lähikehityksen vyöhykkeellä tapahtuvien yksilöpsykoterapeuttisten hoitoprosessien rakentamiseen ja vaikuttavaan toteuttamiseen palauteorientoituneesti ja yhteistoiminnallisesti potilaan kanssa. Koulutuksen suoritettuaan opiskelija pystyy yksilöpsykoterapeuttisen hoidon itsenäiseen läpiviemiseen osana aikuisten mielenterveyspalvelujen hoito‐ ja kuntoutusprosessia soveltaen integratiivisen psykoterapian periaatteita ja työotetta. Opiskelija tuntee eri psykoterapiasuuntausten teoreettisia hahmotustapoja ja psykoterapiamenetelmille yhteiset, muutosta tutkitusti tuottavat tekijät ja osaa soveltaa näihin perustuvia työtapoja ja tekniikoita potilaiden kulloistenkin tarpeiden mukaan sekä pitkissä että lyhyissä psykoterapioissa. Opiskelijalla on laajat valmiudet yksilöpsykoterapialla tyypillisesti hoidettavien häiriöryhmien, kuten ahdistuneisuushäiriöiden, mielialahäiriöiden ja lievempien persoonallisuushäiriöiden hoidossa, hyvät valmiudet vaikeampien persoonallisuushäiriöiden, syömishäiriöiden, traumaperäisten ja muiden kompleksisten häiriöiden hoidossa ja perusvalmiudet psykoosien, neuropsykiatristen häiriöiden, riippuvuuksien ja muiden vaikeiden mielenterveyshäiriöiden hoidossa.
Kaikille Helsingin yliopiston psykoterapeuttiopiskelijoille yhteiset teoria- ja menetelmäopinnot koostuvat kolmesta opintojaksosta.
Kuhunkin opintojaksoon sisältyy kaksi seminaaripäivää sekä itsenäisiä tehtäviä. Opintojaksot järjestetään pääsääntöisesti kerran lukuvuodessa. Suoritusajankohdan voi itse valita, mutta vahva suositus on, että Mielenterveyden häiriöt suoritetaan heti opintojen alussa, Psykoterapiatutkimuksen menetelmät ennen opinnäytetyön aloittamista ja Integroiva tapausseminaari opintojen lopulla.
Teoreettinen ja menetelmäkoulutus muodostavat prosessinomaisen yhtenäisen kokonaisuuden, jossa teorian ja menetelmien lisääntyvä hallinta ovat vuorovaikutuksessa opiskelijan henkilökohtaisten taitojen ja itsen tuntemisen kehittymisen kanssa. Teoria- ja menetelmäopinnot jäsentyvät lukukauden mittaisina opintokokonaisuuksina sisältäen joko kaksi tai kolme opintojaksoa (seminaaria) sekä lukukausikohtaiset kirjallisuusopinnot. . Lukukausiin kuuluvat kirjallisuusopinnot toteutetaan vertaisryhmissä ja tietoverkossa.
Seminaariopinnot toteutetaan kokonaan lähiopetuksena. Lähiopetuksena toteutuva koulutusohjelma nähdään integratiiviseksi psykoterapeutiksi kouluttautumisessa lähestymistavan luonteen vuoksi pedagogisesti ja laadultaan optimaalisin tukiessaan mm. ryhmäytymistä, live-dialogisuutta ja sen mahdollistamaa moninäkökulmaisuutta, opiskelijoiden vertaistukea, ryhmädynamiikan oppimisen kannalta suotuisaa kehittymistä, kouluttajien keskittyneisyyttä ja siitä seuraavaa mahdollisimman korkeatasoista opetusta.
Seminaari 1 (3pv): Aloitusseminaari: Mitä psykoterapia on? Integratiivisuus psykoterapiassa (3 op)
Seminaari 2 (2 pv): Terapiasuhde ja psykoterapiaprosessi (2 op)
Kirjallisuusopinnot
Seminaari 3 (3 pv): Kehittyvä mieli ja vuorovaikutus (2 op)
Seminaari 4 (2 pv): Kehittyvä mieli ja psyykkiset häiriöt (2 op) Seminaari 5: (3 pv): Psykoterapian historia ja jännitteet, käsitteellistäminen ja muutos psykoterapiassa (2 op)
Kirjallisuusopinnot
3. lukukausi: Psyykkisten häiriöiden jäsentäminen ja vuorovaikutukselliset prosessit psykoterapiassa I: tapausjäsennyksen yleisperiaatteet, masennus (5 op)
Seminaari 6 (2 pv): Tapausjäsennys ja muutos (2,5 op)
Seminaari 7 (2 pv): Masennus ja psykoterapeuttisen vuorovaikutuksen rakentuminen (2,5 op)
Kirjallisuusopinnot
Seminaari 8 (2 pv): Ahdistus ja psykoterapeuttisen vuorovaikutuksen rakentuminen (2 op)
Seminaari 9 (2 pv): Trauma ja psykoterapeuttisen vuorovaikutuksen rakentuminen (2 op)
Seminaari 10 (2 pv): Syömishäiriöt, riippuvuudet ja psykoterapeuttisen vuorovaikutuksen rakentuminen (2 op)
Kirjallisuusopinnot
Seminaari 11 (3 pv): Persoonallisuusproblematiikka ja sen arviointi (2,5 op)
Seminaari 12 (3 pv): Persoonallisuushäiriöt, psykoosit ja psykoterapeuttisen vuorovaikutuksen rakentuminen (2,5 op)
Kirjallisuusopinnot
Seminaari 13 (3 pv): Sukupuolisuuden, seksuaalisuuden sekä neuroepätyypillisyyden huomioiminen psykoterapeuttisen vuorovaikutuksen rakentumisessa (3 op)
Kirjallisuusopinnot
Seminaari 14 (2 pv): Psykoterapiaprosessin integroiva ymmärtäminen (2 op)
Kirjallisuusopinnot
Seminaari 15 (3 pv): Psykoterapeutin identiteetti. Eettiset ja moraaliset ulottuvuudet psykoterapeutin työssä ja psykoterapeutin jaksaminen (2 op)
Seminaari 16 (2 pv): Päätösseminaari: opinnäytetyöt (2 op)
Työnohjaus, jonka tulee perustua vähintään 300 tuntiin psykoterapeuttista potilastyötä, toteutetaan ryhmätyönohjauksena kolmen (3) opiskelijan ryhmissä ja tämän lisäksi kolmena (3) yksilötyönohjauskertana. Ryhmämuotoista työnohjausta on 120 tuntia ja yksilömuotoista 3 tuntia eli yhteensä työnohjausta on koulutusohjelmassa 123 tuntia. Kolmena ensimmäisenä lukuvuotena on 12 ryhmätyönohjauskertaa (tyypillisimmin 6 työnohjauskertaa/lukukausi) ja yksi kerta yksilötyönohjausta ja viimeisenä lukukautena 4 ryhmätyönohjauskertaa. Kullakin ryhmällä on kaksi eri työnohjaaja ja työnohjaaja vaihtui kahden ensimmäisen lukuvuoden jälkeen. Työnohjaukseen tulee tuoda vähintään kolme potilastapausta ja ainakin yhden hoidon tulee olla vähintään vuoden (40 terapiatuntia=45 min) kestävä. Hyväksyttävän hoidon minimipituus on puolestaan 12 terapiatuntia.
Psykoterapeuttiopintoihin sisältyy opintojen aikana tehtävää psykoterapeuttista potilastyötä eli koulutushoitoja vähintään 300 tuntia (300x 45 min). Tähän tuntimäärään sisältyvistä koulutushoidoista kirjoitetaan terapiayhteenvedot opiskelijan näyttösalkkuun. Potilastyötä ei lasketa opintopisteisiin.
Opiskelijalla tulee olla pääsääntöisesti koulutuksen aikana käyty koulutuspsykoterapia, vähintään 80 terapiatuntia yksilöpsykoterapiaa kouluttajapsykoterapeutilla/vaativan erityistason (VET) psykoterapeutilla. Koulutuspsykoterapian psykoterapeutin suuntaus tulee olla integratiivinen, psykodynaaminen/psykoanalyyttinen, kognitiivinen tai kognitiivis-analyyttinen.
Koulutukseen kuuluu kaikkia sen opintokokonaisuuksia integroiva opinnäytetyö, joka on johonkin integratiivisen psykoterapian erityiskysymykseen laaja-alaista perehtymistä vaativa, tieteellisen kirjoittamisen periaatteita noudattava kirjallinen tuotos. Tutkittavaa ilmiötä voidaan lähestyä psykoterapian eri lähestymistapoja integroiden, tai tutkittava ilmiö voi olla integratiivinen siten, että se on kaikille psykoterapioille yhteinen tai psykoterapian kannalta yleinen. Opinnäytetyö on itsenäisesti toteutettu ja kirjallisesti raportoitu pienoistutkimus opiskelijan omasta psykoterapiatyöstä, jolla hän osoittaa osaavansa tutkimuksellisesti lähestyä eri psykoterapian ilmiöitä ja havainnoida ja eritellä omaa työtapaansa ja osuuttaan hoitoprosessien kulussa. Opiskelija osaa hakea ja lukea kriittisesti arvioiden tutkimuskirjallisuutta ja tuntee tutkimusraportoinnin perusteet. Opiskelijat esittävät opinnäytetyönsä koulutuksen päätösseminaarissa.
Koulutusohjelmassa hankittu osaaminen osoitetaan näytöllä, joka muodostuu koulutuksen kuluessa kertyvästä
Näyttösalkku sisältää
Näyttösalkun esittäminen ja tarkastus tapahtuvat työnohjausryhmittäin tarkastustilaisuudessa (viimeinen ryhmämuotoinen työnohjauskerta), johon osallistuvat opiskelijoiden lisäksi hänen molemmat työnohjaajansa yhdessä. Näyttökoe perustuu videoidun potilastapauksen ongelmien käsitteellistämiseen, ja näiden ongelmien psykoterapeuttiseen hoitoon liittyvien kysymysten tarkasteluun. Näyttökoe suoritetaan lukukaudella 6B seminaarin 14 (Psykoterapiaprosessin integroiva ymmärtäminen) yhteydessä. Näyttökokeen tarkastaa kunkin opiskelijan koulutuksenaikaiset työnohjaajat työparina.