Irja Askola eli lapsuutensa aluksi Lappeenrannassa ja sitten pienessä mutta pirteässä Lauritsalan kauppalassa.
Lauritsalassa ujolle tytölle elämässä tärkeiksi tulivat kolme koota: kirjasto, kirkko ja koulu.
— Luin paljon ja muistan varsinkin ne ihanat kirjaston tädit, jotka antoivat minun jopa leimata palautuskortteja. Siinähän tunsi itsensä melkein aikuiseksi, Irja Askola kertoo.
Koululaitoksessa Askola arvostaa yhä sen tasa-arvoistavaa vaikutusta.
— Lapsuudessani Lappeenrannassa ja Lauritsalassa vielä vaikuttivat kansalaissodan haavat. Siellä tiedettiin todella tarkkaan kuka oli punikkien pentuja, kuka valkoisten.
— Silti koulussa me kaikki eritaustaiset lapset istuimme vierekkäin ja ainakin meillä opettajat kohtelivat kaikkia samalla tavalla.
Liity Helsingin yliopiston omaan alumniyhteisöön
— Suomalainen koululaitos on tuonut maahamme enemmän tasa-arvoa kuin ehkä olemme huomanneetkaan.
Tie kirkon palvelukseen
Lauritsalassa Askola löysi kirkon ja seurakuntatoiminnan.
— Kotini ei ollut erityisen uskonnollinen. Seurakunnan tapahtumissa minulle ensimmäistä kertaa nousi esiin ajatus, että kun nuo kirkon aikuiset ovat noin kivoja, niin ehkä Jumalakin on kiva.
Kerhoissa Askola imi alitajuisesti myös naisnäkökulmaa johtajuuteen.
— Minulle on joskus ihmetelty, että eihän kirkossa ollut ennen naisjohtajia lainkaan, mutta me lapset emme muita nähneetkään kuin naisia! Mustissa kaftaaneissa jumalanpalveluksissa piipahtaneiden pappien johtajuus jäi piiloon. Sen sijaan lastenohjaajien, pyhäkoulun opettajien ja vapaaehtoisten naisten johtajuus oli arkipäivää.
Pienenä Askola ei todellakaan ajatellut tulevansa joskus vielä piispaksi, mutta noilta ajoilta hän arvelee mieleen jääneen kyllä muistijäljen siitä, ettei naisjohtajissa ole mitään ihmeellistä.
Chicagossa paukahti
Askolasta tuli sukunsa ensimmäinen yliopistoon lähtenyt tyttö, ja valinta osui kivojen seurakuntakokemusten jälkeen Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.
Teologisessa nuori tyttö kohtasi myös ensi kertaa eri vakaumusten välisiä julmiakin kiistoja. Varsinainen myllerrys, joka muutti Askolan maailmankuvan, paukahti kuitenkin Chicagossa puolen vuoden stipendiaattijakson aikana vuonna 1980.
Siellä Askola tapasi ensi kertaa erilaisia, mustaihoisia ihmisiä, jotka olivat paitsi hyviä opettajia myös intohimoisia ihmisoikeustaistelijoita. Kirjastoistakin löytyi hyllymetreittäin feminististä teologiaa. Vähemmistöjen puolustamisesta ja tasa-arvosta tuli Askolalle sydämen asia.
— Kaikki ulkomaanjaksot ovat olleet elämässäni avartavia kokemuksia. On upeaa, että yliopisto tarjoaa mahdollisuuksia tutustua uusiin paikkoihin, ajatuksiin ja ihmisiin.
Tiede on hyvästä
Askola on aina ollut keskustelevuuden kannattaja. Toista pitäisi pyrkiä kuuntelemaan.
— Pitäisi pyrkiä ymmärtämään myös toista puolta. Samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta kaikkia tulee kohdella kunnioittavasti.
— Me niin helposti puhumme toisista ihmisistä ja ihmisryhmistä, mutta emme puhu heidän kanssaan. Vain kontaktien kautta voimme nähdä ihmiset leimojen takana.
Askola sai kirkollisella urallaan itsekin osakseen paljon vihapuhetta ja kiihkoa. Onhan hän ensimmäisiä naispappeja, ensimmäinen naispiispa, siunannut homopareja ja viimeksi puolustanut turvapaikanhakijoita. Kaikesta huolimatta hänellä on riittänyt ihailtavasti provosoimatonta rauhallisuutta ja rohkeutta kertoa näkemyksistään.
Joillekin tiede ja usko näyttäytyvät yhteen sovittamattomina maailmankuvina. Askolalle tällainen on vastakkainasettelu on ”ihan höpö höpöä”.
— Siinä, että jotkut uskonnolliset piirit karttavat tiedettä voi olla mukana hieman pelkoa. Uskon ja tieteen kohtaamisessakin joutuu myllertämään omaa vakaumustaan, vaikkapa jos tutkii, mitä uutta tietoa lääketiede tuo seksuaalivähemmistöistä.
— Minulle kristittynä tiede antaa välineitä siihen, että osaan navigoida kohti oikeudenmukaisuuden ja armollisuuden leirejä. Tiede on hyvästä. Se lisää ymmärrystä.