Vankka perusosaamisen taso ja laadukas korkeampi koulutus tuottavat hyvinvointia ja taloudellista kasvua. Meidän täytyy panostaa koulutukseen, koska se on hyvinvointimme perusta. Nyt koulutustasomme on kuitenkin jäämässä jälkeen verrokkimaista.
Miten varmistamme, että riittävän moni nuori Suomessa saa korkeakoulutuksen? Miten pidämme huolta siitä, että koulutus on laadukasta jatkossakin? Mille aloille kannattaa kouluttaa? Houkuttelevatko korkeakoulumme parhaita kykyjä Suomesta ja maailmalta? Millaisia keinoja meillä on käytössä osaamistason nostamiseksi – digitaalisen pedagogiikan kehittämisestä opiskelijavalintoihin?
Resursoidaan yliopistot koulutustason nostamista varten: Perusrahoituksen taso turvataan yliopistoindeksin uudelleen käyttöönotolla ja tekemällä rahoitukseen tasokorotus. Lisäksi järjestelmään tuodaan lisää resursseja opiskelijoiden omavastuuta lisäämällä (esimerkiksi toisen tai kolmannen tutkinnon osalta) ja ”raha seuraa opiskelijaa”-mallilla.
Opiskelijoiden määrä ei ainakaan pääkaupunkiseudulla ole kääntymässä laskuun vielä vuosikymmeneen, vaan on korkeimmillaan 2030-luvun alussa. Samaan aikaan koulutustasoa ollaan nostamassa 50%:n ikäluokasta, mikä merkitsee yliopistoissa suurempaa opiskelijoiden sisäänottoa. Myös suunniteltu jatkuvan oppimisen uudistus merkitsee sitä, että korkeakoulujen opetuksen piiriin tulee tavalla tai toisella uusia opiskelijoita ja niiden tehtävät lisääntyvät. Samalla koko korkeakoulukentän läpivirtausta olisi hyvä vielä pyrkiä tehostamaan ja valmistumisia nopeuttamaan.
Jotta lisääntyvä, entistä heterogeenisempi opiskelija-aines ei johtaisi laadun heikkenemiseen, pitää opetukselle ja koulutukselle taata riittävät resurssit. Yliopistoindeksi on taattu korkeakouluille laissa yliopistouudistuksen myötä. Sen korjaaminen on ensimmäinen askel yliopistojen talouden vakauttamiseen. Myös tasokorotus, jolla voitaisiin osittain korjata tilannetta toimisi vipuna. Opiskelijoiden omavastuun lisääminen esimerkiksi niin että toinen tai kolmas tutkinto olisivat ainakin osittain maksullisia, ohjaisivat jatkuvaa koulutusta enemmän moduulimaisempaan täydennyskoulutukseen kokonaisten tuplatutkintojen suorittamisen sijaan. Ensimmäistä tutkintoaan suorittavan opiskelijan opintojen tulisi olla riittävästi resursoitu, sekä korkeakoulun että opintotuen osalta.
Taataan perusosaamisen riittävä taso, jotta myös osaamistaso nousisi: Tarvitaan oppimistakuu sekä opintien alku- että loppupäähän, varhaiskasvatuksesta oppivelvollisuuden päättymiseen. Tarvitaan yksilöllistä oppimisen tukemista ja sen varmistamista, että kaikki pysyvät opetuksessa mukana ja saavat perustaidot. Oppimisanalytiikan hyödyntäminen on tärkeää tämän tukena.
Korkeakouluvisiossa 2030 määriteltyä tavoitetta, että 50 % nuorista ikäluokista on tulevaisuudessa korkeakoulutettu, ei saavuteta, ellei oteta huomioon koko väestön osaamisen tasoa ja taata yhdenvertaisia mahdollisuuksia päästä korkeakoulutuksen piiriin. Kaikilla peruskoulusta valmistuvilla on oltava riittävät perustaidot jatkokoulutusta varten esimerkiksi yliopistoissa.
Oppimistakuulla taattaisiin yksilöllinen oppimisen tuki ja varmistetaan että kaikki pysyvät opetuksessa mukana ja saavat perustaidot. Hyödynnetään oppimisanalytiikkaa oppimistakuun toteuttamisen tukena ja tehostetaan opintojen ohjausta. Varhaiskasvatuksen osalta oppimistakuu tähtää siihen, että kaikilla koulun aloittavilla lapsilla olisi tasaisemmat kyvyt oppia uutta ja toimia kouluympäristössä. Oppimistakuu voidaan resursoida joko opetusministeriön tai kuntien opetustoimen kautta.
Työelämän muuttuvat tarpeet ja yritysten uudistuminen vaativat myös työntekijöiden jatkuvaa kouluttautumista. Yhteiskuntakin on herännyt uudelleen- ja täydennyskoulutuksen tarpeeseen. Mikä on yliopistojen rooli jatkuvan koulutuksen kentällä?
Tutkintokoulutus tulee jatkossakin olemaan tarpeellista ja se muodostaa yliopistojen koulutuksen kivijalan. Millaisia muotoja lyhyempi, moduulimainen jatkuva koulutus saa yliopistolla? Miten rahoitusmalli vastaa jatkuvan koulutuksen tarpeeseen? Keiden koulutustarpeeseen olemme vastaamassa? Entä kuka maksaa – yhteiskunta, työnantaja vai opiskelija?
Oikeus ensimmäiseen ylipistotutkintoon hoidetaan verorahoilla. Sen osaamisen jatkuva uudistaminen rahoitetaan kolmikantaisesti (valtio esim verovähennysoikeuden kautta, yritykset myös työajan kautta ja yksilöt itse). Idea se, että raha seuraa oppijaa 1. tutkinnon jälkeen ja hän hakeutuu itselleen sopivaan koulutukseen. Jatkuvaan oppimiseen luodaan yhteiskehittämisen malli. Yritysten näkökulmasta on tarpeen tehdä kokonaisvaltainen uusi tapa ja suunnanmuutos, ei pieniä ratkaisuja.
Tutkintojen osalta yhteiskunta hoitaa sen pohtimisen, mitä tutkintoja on tarjolla ja mitä sivistystä kaikilla pitää olla. Kun tutkinnon suorittamisen jälkeen siirrytään jatkuvan oppimisen maailmaan, työnantajilla on suurempi rooli osaamisen tarpeen määrittämisessä. Yliopistot menevät sinne missä tarpeet ja ihmiset ovat, usein digitaalisesti. Tässä yhteiskehittäminen on tärkeää.
Osaamistarpeita voidaan ennakoida moniammatillisessa foorumissa valtakunnallisesti, jossa käsitellään tulevaisuuden osaamistarpeita. Tällöin myös yliopisto saa tietoa tarpeista.
Koulutus on sukupuolittunutta ja periytyvää. Tämä näkyy myös jatkuvaan koulutukseen hakeutumisessa; nyt 80 % heistä on naisia. On tarpeen luoda ”uuden oppimisen automaatio”. Jatkuvan koulutuksen osalta tämä tarkoittaa, että otetaan osaamisen kehittäminen työpäivän lomaan sidotuksi tekemiseksi. Yksilön ei itse tarvitse tehdä päätöstä tai valintaa osaamisen kehittämisestä. Yrityksiä tuetaan tässä insentiiveillä ja luodaan myös esim pk-yrityksille alustoja ja räätölöityjä ratkaisuja. Yrityksille korvataan ansionmenetys yhteiskunnan varoista kun se kouluttaa henkilöstöään (investointituen kaltainen elementti, verovähennysoikeus). Samalla saadaan viestiä elinkeinoelämältä, mitä osaamista tarvitaan.
Luodaan malli, jossa yrityksissä jatkuvaa osaamisen uudistamista tehdään kumppanuuksien kautta yhteiskehittämällä. Tässä ovat mukana työnantajat, yksilö ja yhteiskunta/koulutusorganisaatiot.
Yliopisto-opettajat voisivat olla pidemmän aikaa yrityksissä kartoittamassa osaamisen kehittämisen tarpeita ja myös vastaamassa tarpeisiin. Yksilön näkökulmasta tämä olisi työn ohessa oppimista eikä ”kurssittautumista”. Tämä rahoitettaisiin tilauskoulutusmallin kautta tai leipomalla sisään yliopistojen rahoitusmallin.
Jotta saadaan kaikkien osaaminen käyttöön, akateemiset näyttötutkinnot voisivat olla osa ratkaisua erityisesti maahanmuuttajille.
Jatkuva oppiminen on tärkeää nähdä osana kasvatusta ja koulutusta. Miten jokainen oppija saisi jo varhain (kotona, varhaiskasvatuksessa, peruskoulussa) kokemuksen omasta pystyvyydestään? Miten koulupäivään voisi integroida moniammatilliset palvelut ja tuen oppimiselle, jos kotona ei tueta oppimista? On tärkeää rakentaa positiivista oppijan identiteettiä, joka kantaa myös jatkuvan koulutuksen vaiheessa. Nyt jopa 17 % ikäluokasta jää perusasteen varaan.
Suomen hyvinvointiin ja menestykseen vaikuttaa tulevaisuudessa se, onnistummeko avautumaan ja ottamaan vastaan uusia ihmisiä. Kansainvälistymiseen liittyvät haasteet voimme ratkaista vain yhdessä eri toimijoiden kesken – mukaan tarvitaan yliopistot, työnantajat, elinkeinoelämä, päättäjät ja kansalaisyhteiskunta.
Kansainvälinen Suomi rakennetaan vahvistamalla kansainvälisten osaajien integroitumista ja työllistymistä luomalla sujuvat ja nopeat maahantulo- ja työllistymiskäytännöt sekä avoin, kansainvälistä osaamista arvostava ilmapiiri. Kansainvälisen tason huippututkimus on se tekijä, jonka avulla pystymme houkuttelemaan lisää kansainvälisiä huippuja. Huippututkimuksen tekemisen edellytykset taas varmistetaan nostamalla tutkimusrahoitus pohjoismaiselle tasolle ja antamalla yliopistojen käyttöön vapaata perusrahoitusta.
Maamme kärsii brain drainista eikä pysty houkuttelemaan ulkomaisia osaajia. Tunnistettuja haasteita kansainvälisemmän Suomen luomisessa (mm. osaajien houkuttelussa ja pidossa) ovat muun muassa tohtorien työllistyminen ja kotiutuminen, vastavalmistuneiden työllistyminen, liiallinen tutkintokeskeisyys rekrytoinneissa ja esteet ulkomaisen osaamisen ja koulutuksen arvostamisessa sekä palkkataso ja suoranainen rasismi.
Keskustelussa nousivat esiin seuraavat asiat osana ratkaisua:
Suomen on tärkeää turvata tutkimuksen laadukkuus ja vaikuttavuus sekä taata tutkijoille mahdollisuus pitkäjänteiseen tieteelliseen työhön. Yhteiskunnan tarpeiden lisäksi myös huippututkimuksen tarpeet ja tieteen autonomia on otettava huomioon. Yliopistojen perusrahoituksen lisäksi meillä on monia erilaisia instrumentteja ja kanavia, joiden kautta rahaa suunnataan tutkimukselle – mutta onko tiedepolitiikan suunta selvä?
Millaiset rahoituksen muodot tukevat tieteellistä laatua parhaiten? Mikä on hyvä suhde perus- ja täydentävälle rahoitukselle? Millaista kilpaillun rahoituksen olisi oltava ja miten sitä tulisi jakaa? Käytämmekö olemassa olevat resurssit nyt optimaalisesti – millaiseen kokonaisuuteen tieteen rahoituksessa pyritään?
Yliopistoilla ja tieteellä on merkittävä myönteinen vaikutus Suomen tulevaisuuteen.
Kansainvälisesti korkeatasoisen tutkimuksen olosuhteiden turvaamiseksi yliopistojen rahoitusta kehitetään korostamalla autonomisten yliopistojen uudistumista, laatua ja monimuotoista vaikuttavuutta.
Keinoina ovat:
Yliopistot tuottavat sivistyksen lisäksi suoria hyötyä yhteiskunnalle, ja yliopistojen pitää tehdä tämä paremmin näkyväksi. Esimerkiksi yliopistojen panostavat eri-ikäisten kouluttamiseen asiantuntijoiksi, jotka toimivat yhteiskuntamme hyväksi.
Pitkäjänteinen monipuolinen rahoitus takaa yliopistoille parhaat toimintaedellytykset, jotka mahdollistavat yhteistyön eri toimijoiden (monitieteisyys ja yliopistojen välinen yhteistyö, kaupungit, tutkimuslaitokset, yritykset, kansainjärjestöt jne) kanssa. Monipuolinen rahoitus mahdollistaa sekä rohkeaa riskinottoa ja uteliasuutta ruokkivan tutkimuksen sekä haasteperustaisen ratkaisuja etsivän tieteen tekemisen.
Yhteiskunnassa on käytävä keskustelua tieteen ja tutkimuksen arvostuksesta: mikä on rooli eri tieteenaloilla? Mikä on tieteen ja tutkimuksen rooli yhteiskunnassamme? Nyt tuotetaan, mitä mitataan. Kaikkea ei voida kuitenkaan mitata: riskinotto on tutkimuksessa tärkeää, koska muuten ei tehdä uusia läpimurtoja. Nykyinen tutkimuksen tekemisen rakenne ja rahoitusmalli eivät motivoi tutkijoita ottamaan riskejä (esimerkiksi pieni perusrahoituksen osuus). Tutkijat kyllä tietävät, mitä meidän tulisi tällä hetkellä tutkia.
Jotta Suomi voi näyttäytyä myös henkisesti houkuttelevana kohteena kansainvälisille osaajille ja suomalaisille opiskelijoille, on yliopistojen oltava turvallisia luovuuden paikkoja, joihin kannattaa sijoittaa vuosia elämästään. Lisäksi yhteistyötä esimerkiksi kaupunkien kanssa: kuinka tehdä alueista houkuttelevia ja parhaita mahdollisia tieteen tekemiselle?
Korkeakouluvision tavoitteena on, että Suomen bruttokansantuotteesta 4 % ohjautuu 10 vuoden päästä TKI-toimintaan. Ruotsissa TKI-panokset ovat yli 3 %, Suomessa taas 2,7 %, joten tavoite on kova. Tavoitteeseen pääsemiseksi tarvitaan ennen kaikkea elinkeinoelämän ja yritysten panosta, mutta myös julkisen vallan, yliopistojen ja tutkimuslaitosten tekoja. Kansainvälisesti vertaillen suomalaiset yliopistot ja yritykset tekevät jo tiivistä yhteistyötä.
Riittävätkö eri toimijoiden yksittäiset toimet rahoitustason nostoon vai voidaanko yhdessä saada enemmän aikaan? Pitäisikö tutkimukseen ohjata lisää julkista rahaa, jotta tavoite saavutetaan? Voisiko yritystukia suunnata tähän tarkoitukseen? Missä kohtaa panokset tuottavat parhaiten? Missä pitäisi petrata – yliopistojen toiminnassa tai yritysten innovatiivisuudessa?
Kannustetaan ja tuetaan kunnianhimoiseen osaamiseen perustuvien yhdessä luomisen ekosysteemikeskusten syntyä.
Julkisen sektorin, yritysten ja yliopiston yhteistyölle tarvitaan uudenlaisia alustoja yhdessä tekemiselle. Pohjana on kansainvälisesti korkeatasoinen osaaminen ja tutkimus, jonka pohjalta luodaan uutta osaamista yhdessä.
Yhteistyön vauhdittamiseksi tarvitaan uudenlaisia toimintamalleja ja toimijoita, jotka osaavat rakentaa yhteistä kieltä ja ymmärrystä toisten tarpeista ja toimintatavoista. Näiden alustojen tulee antaa syntyä tarvelähtöisesti ja kevyesti bottom up -periaatteella, mutta julkisella ja yksityisellä rahoituksella voidaan kannustaa niiden perustamista sekä tukea niiden vakiintumista ja skaalaamista (julkinen ja yksityinen rahoitus jakaantuisi 50/50-periaatteella).
Osaamiskeskittymät ovat matalan kynnyksen foorumeita opiskelijoille, tutkijoille, elinkeinoelämälle, startupeille, joissa eri sektoreiden välillä voidaan myös liikkua joustavasti.
Nostetaan julkisen sektorin T&K –rahoitusosuus 1 %:iin. Tähän sitoudutaan hallitusohjelmaneuvotteluissa.
Korkeakouluvision tavoitteena on, että Suomen bruttokansantuotteesta 4 % ohjautuu 10 vuoden päästä TKI-toimintaan. Vuonna 2017 Suomen t&k -panokset ovat 2,7%. Julkisen sektorin osuus tästä on 0,8 %. Jotta tavoiteltuun 4%:iin päästään, tulee julkisen sektorin kasvattaa omaa osuuttaan yhteen prosenttiin.
Kysymys on merkittävästä kasvusta, joka vaatii aivan uudentyyppistä sektorirajat ylittävää ajattelua, jotta kasvu kanavoidaan kohteisiin, jotka luovat pohjan yhteiskunnan kestävälle osaamisen kasvulle.
Rahoitusta ei voida jakaa vain lisäämällä panostuksia nykyisten momenttien kautta vaan tarvitaan luovia sektorirajat ylittäviä strategisia toimenpiteitä ja kokonaan uudenlaisia rahoitusinstrumentteja. Tästä esimerkkinä 1980-luvulla luotu Tekes, joka tuli yliopistojen ja yritysten tutkimusyhteistyön vauhdittajaksi.
Rahoituksen tulisi luoda dynaamisia vaikutuksia työllisyyden ja talouden kasvattamiseksi. Julkinen lisärahoitus kannattaa ohjata korkean riskin toimintaan, kuten perustutkimukseen ja huippuosaamisen kasvattamiseen. Jako perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen välillä on tällaisessa yhteydessä keinotekoinen ja uusien instrumenttien tulisi vahvistaa ennemminkin monenkeskistä yhteistyötä.
Yritysten t&k-panostuksia tulisi tukea mm. siirtymällä yritystuista esim. tutkimusrahoituksen verovähennyksiin.