Folkloristiikan tarkastelemat kulttuuriset ilmaisut, viestintämuodot ja esitykset voivat olla pitkälti esimoderneihin yhteisöihin liittyviä suullisia perinteenlajeja kuten satuja tai kalevalamittaisia runoja, mutta myös suullisen ja kirjallisen välimaastoon sijoittuvia tekstejä kuten omaelämäkertoja ja kirjeitä. Nykykulttuurin ilmiöistä folkloristiikka keskittyy omaehtoisiin ilmaisutraditioihin sekä kerronnan ja vuorovaikutuksen muotoihin esimerkiksi verkkoympäristössä. Olennaisia ovat kulttuurissa keskeiset tai marginaaleihin työnnetyt kertomukset: mytologiat, rituaalit ja muistitieto, joiden kautta ihmiset rakentavat muuttuvia identiteettejä ja maailmankuvaa. Uusien viestintämuotojen ja monikulttuurisuuden maailmassa folkloristi tutkii ajattelun ja ilmaisun tapoja, jotka sekä yhdistävät eri aikakausien ja eri kulttuurien ihmisryhmiä, että luovat niille oman erityisleimansa.
Kansanperinteen tulkinnan ja kulttuuriperinnön prosessit kytkeytyvät yhteiskunnalliseen keskusteluun. Folkloristiikan tutkimuksen juuret ovat kansallisissa tieteissä, mutta alaa on sen muotoutumisesta lähtien luonnehtinut vertaileva ja kansainvälinen ulottuvuus. Vaikka esimerkiksi Kalevalan tutkimus tarkastelee kriittisesti nimenomaan suomalaista kulttuuria ja identiteettiä, tutkivat Helsingin yliopiston tutkijat myös lukuisia lähialueita, Eurooppaa ja Euroopan ulkopuolisia kulttuureja. Helsingin yliopiston folkloristiikan tutkijat julkaisevat merkittävän osan tutkimuksistaan kansainvälisillä foorumeilla, mutta ovat myös sitoutuneita tutkimustiedon tuottamiseen suomen kielellä.
Helsingin yliopiston folkloristiikan tutkijayhteisö järjestää aktiivisesti kansainvälisiä konferensseja ja seminaareja, osallistuu kansainvälisten verkostojen toimintaan ja julkaisusarjojen toimittamiseen. Tutkimuksen painopistealueita ovat mytologia, muistitieto, kansanusko, kirjallistuminen, kerronta, Kalevala, suullinen runous, perinteen soveltamisen, kulttuuriperinnön tuottamisen ja autenttisuuden kysymykset sekä arkistoaineistojen kriittinen kontekstualisointi.