Kesto: 31 minuuttia 12 sekuntia.
Haastattelija: Aleksi Peura (AP)
Haastateltava: Janne Kivivuori (JK)
[Tunnusmusiikkia]
AP: Tieteen pitäisi olla avointa mutta usein se on kahleissa. Suljettuna maksumuurien taakse. Julkaistuna tyyriinä ja vaikeaselkoisina painotuotteina. Keskusteltuna vain tiedeyhteisön omissa piireissä, jos niissäkään. Tieteen vapauttamiseksi tarvitaan uudenlaista lähestymistapaa, suljetun sijaan avointa otetta. Avoimella otteella -podcastissa käsittelemme kaikkien, kaikkialla ja koska vain saatavilla olevia, Helsingin yliopiston piirissä tehtyjä tiedejulkaisuja. Tervetuloa kuuntelemaan Helsingin yliopiston kirjaston podcastia Avoimella otteella!
[Tunnusmusiikkia]
AP: Monisataavuotinen kysymys ihmisluonnosta ei katoa: onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha, olisiko yhteiskuntaa edeltävä luonnontila utopia vai dystopia? Niin tai näin, kylmä fakta on, että ihmisyksilöt ovat surmanneet toisiaan koko tunnetun historian ajan. Henkirikosten syyt, tavat ja muut vaikuttavat tekijät ovat muuttuneet yllättävän vähän vuosisatojen aikana… vai ovatko? Kuinka paljon samankaltaisuuksia ja erilaisuuksia voimme kartoittaa, jos tarkastelemme usean vuosisadan takaisia ja nykypäiväisiä henkirikostilastoja? Minä olen Aleksi Peura ja kanssani keskustelemassa pohjoismaisista henkirikoksista on kriminologian professori Janne Kivivuori, tervetuloa.
JK: Kiitoksia.
AP: Janne, aloitetaan tuosta kirjasta itsestään. Eli sä olet johtanut tutkimusryhmää, jonka loppuraportti ja luomus on tällainen kirja kuin Nordic Homicide in Deep Time eli karkeasti suomentaen Pohjoismainen tappo tai Pohjoismainen henkirikos syvässä ajassa. Herääkin tällainen ehkä luontainenkin kysymys, että mikä tämä Deep Time on, mitä syvä aika tarkoittaa tässä kontekstissa?
JK: No se tarkoittaa tässä yhteydessä varmaankin ensisijassa sitä, että tarkoitus oli tutkia pitkässä kestossa henkirikollisuutta eli kuolemaan johtanutta väkivaltaa, peräti 300 vuoden perspektiivillä. Se oli ehkä tällainen runollinen tapa ilmaista tuo tavoite vertailla eri aikakausia yhteismitallisesti. Muistaakseni joku sanoi, että tuo otsikko tuo mieleen tuollaisen pohjoismaisen nordic noir -väkivaltakirjallisuuden. Mutta siinä oli ihan tällainen kova tieteellinen tarkoitus vertailla eri aikakausia yhteismitallisesti yhdessä kriminologien ja historiantutkijoiden kanssa.
AP: Toi onkin kiinnostava, että teillä on ollu sekä kriminologioita eli rikollisuudentutkijoita että historiantutkijoita. Kuinka helppoa sellaisen yhteisen kielen löytäminen oli? Suomessahan on aika pitkä rikoshistoriantutkimuksen traditio: Heikki Ylikangas on jo 1970-luvulta asti tehnyt enemmän tai vähemmän rikoshistoriallista tutkimusta. Mutta oliko silti 2010- ja -20-lukujen taitteessa semmoista yhteisen kielen löytämisen vaikeutta?
JK: Mun mielestä se onnistui erittäin hyvin. Meillä oli erittäin mielenkiintoisia keskusteluja, jotka heijastelivat erilaisia tieteenalaperspektiivejä. Mä itse hahmotan tätä eroa sillä tavalla, että kriminologia on pääsääntöisesti nomoteettinen eli säännönmukaisuuksia etsivä tieteenala, kun historia taas on idiografinen. Tämähän on klassinen dikotomia, Windelbandin 1890-luvulla lanseerama dikotomia. Mutta nämä erot ovat oikeasti olemassa: kriminologit etsii tyypillisesti nykyajassa säännönmukaisuuksia, kun taas historiantutkija katsoo ainutlaatuista tapahtumahistoriaa. Toki tämä on ideaalityyppinen jako ja molemmilla puolilla on monenlaisia tutkijoita. Mutta tämä oli hirveen kiehtovaa. Omilla luennoillani mulla on slide, jossa on fiktiivisen kirjan otsikko, Krimonologia-historian sanakirja. Eli samoista aiheista voidaan puhua erikäsitteillä. Me huomattiin esimerkiksi, että on tämä historiantutkimuksen sivilisaatioteoria, pitkän aikavälin trendi, ja kriminologian itsekontrolliteoria. Vastaavasti sivilisaatioteoria voidaan hahmottaa historiallisena itsekontrolliteoriana. Eli on tutkittu samoaja asioita – toinen pitkässä kestossa tai historiallisina aikakausina, toinen sitten nykyhetkessä pääasiassa määrällisesti. Toinen mikä tuli myös esiin oli tämä pitkän keston tarkastelu eli se kuitenkin kutsuu esiin tällaista säännönmukaisuuksien havaitsemista, ja historiantutkijat, kuten Ylikangas erityisesti, ovat soveltaneet kriminologista tietoa historiallisiin aineistoihin jo aikaisemminkin. Siinäkin mielessä seisomme jättiläisten hartioilla tässäkin projektissa.
AP: Aivan. Tossa alkubriiffissä mainitsin tämmöisestä yleisestä dikotomiasta, perusjaosta, jonka jotkut ovat tiivistäneet Hobbesin ja Rousseaun eroon: onko ihminen pohjimmiltaan paha eli olisiko luonnontila dystooppinen, hobbesilainen, vai rousseaulainen utopia, jossa ihminen syntyy vapaana mutta on kaikkialla kahleissa. Mutta nykyään aika vallitseva näkemys tuntuu olevan, että ihmisten ja ihmisyhteisöjen välisten rikosten ja henkirikosten määrä, väkivallan määrä yhteiskunnassa on vähentynyt koko ajan. Steven Pinker taitaa olla se, joka tästä on eniten kirjoittanut. Tukeeko teidän tutkimusryhmän löydöt tätä, että yhteiskunta 1600-luvulla oli merkittävästi väkivaltaisempi kuin mitä se nykyään on?
JK: Kyllä. Meillähän oli kahden ajankohdan vertailu: historialliset aineistot olivat 1600-luvulta Suomesta, Ruotsista ja Tanskasta, ja sitten vertailtiin samoja alueita 2000-luvun alkupuolella, kymmenvuotiskaudella. Jos tarkastellaan henkirikosriskiä, kuinka paljon henkirikoksia tehtiin väestön sataatuhatta henkeä kohden, niin riskin lasku on aivan huomattava. Niin siinä mielessähän tämä vahvistaa tämän – kriminologit puhuu crime drop, homicide drop – henkirikollisuuden, väkivallan pitkän keston laskutrendin. Pinker itsehän nojautui muun muassa kriminologien, Gerryn havaintoihin 1980-luvun alusta. Sinänsä hyvin tärkeä kirja, mutta sielläkin oli jo taustalla kriminologista tutkimusta. Tämä päätrendikin kyllä nähdään tässä meidänkin tutkimuksessa.
AP: Oma taustani on tosiaan tuolla historiantutkimuksen puolella, niin heti tulee tällaisia lähdekriittisiä kysymyksiä mieleen, mutta miten sun mielestä tällaisia oikeushistorian lähteiden, 1600-luvun oikeusasiakirjojen ero määrässä ja tyylissä saattaa vaikuttaa siihen miten nämä crime dropit ja muut näyttäytyy tulkinnoissa? Onko mahdollista, että 1600-luvulla on kirjattu ylös rikoksia eri tavalla ja erimäärin kuin mitä nykyään ehkä tehtäisiin?
JK: Varmasti sillä on vaikutusta. Koko tämä hankehan perustui hyvin vahvaan lähdekritiikkiin. Meillähän oli tosiaan tämä tieteidenvälinen tiimi: kriminologit olivat tutkimassa nykyaikaa ja historiantutkijat tekemässä primäärianalyysiä historiallisista aikakausista. Se on hyvin kiehtova kysymys, jonka nyt esität. Me lähdettiin siitä ajatuksesta, että kuolemaan johtanut väkivalta on ehkä poikkeuksellisen hyvin vertailua mahdollistava. Mikä tahansa muu ilmiö – myös kriminologian piiristä, vaikka väkivalta joka ei johda kuolemaan – olisi paljon vaikeammin vertailtavissa. Tämä on siinä mielessä uniikki pitkän keston vertailua mahdollistava kohdeilmiö. Mutta toki siihen liittyy paljon haasteita – tässä aika ei mahdollista kaikkien käsittelyä. Mutta jos nostaa muutamia esiin, niin varhaismodernin ajan oikeudenkäyntiasiakirjoissa ei ollut samanlaista kausaalikulttuuria kuin nykyajan oikeudenkäyntiasiakirjoissa ja rikosprosessissa. Eli se oli keskittynyt enemmän vain vastuukysymyksen selvittämiseen, ei ollut muuta tiedonintressiä siitä henkilöstä tai osapuolista. Nykyäänhän on valtavasti sosiodemografista tietoa viranomaislähteissä, jotka ei suoranaisesti liity vastuukysymykseen. Jos ottaa vain yhden muuttujan, jossa on isoja haasteita pitkän keston vertailussa, on ikä. Se on jännä juttu, että varhaismoderneissa oikeudenkäyntiasiakirjoissa, jos henkilö oli aikuinen, ikä oli oikeastaan aika irrelevanttia. Kenties kaikki eivät edes omaa ikäänsä niin hyvin. Mutta nykyään olisi kriminologisesti hämmästyttävää, että rekisterilähteessä ei olisi jutun osapuolten ikätietoja. Toinen oli ehkä sitten myös tarkka ajankohta – sekin oli varsin aukollisesti kirjattu ja liitettävissä meidän tutkimustietokantaan. Joissakin tällaisissa muuttujissa, jotka nykyään otetaan itsestään selvinä, oli isoja puutteita. Kyllähän me siinä tutkimushankkeen tiimin yhteydessä paljon mietittiin sitä, että voiko näissä varhaismoderneissa lähteissä olla myös vahvuuksia. Jos siitäkin ottaa yhden esimerkin. Mitä ei helposti tule ajatelleeksi, niin silloin kuolemaan johtaneessa väkivallassa väkivallan ja kuoleman välillä oli paljon pidempi ero kuin nykyään. Oli täysin mahdollista, että henkirikoksen uhri pystyi antamaan informaatiota tapahtuneesta. Nykyäänhän väkivallan taso on niin voimakasta, että henkilö kuolee heti tai nopeasti tai on niin vakavasti vammautunut, että hän ei pysty itse antamaan informaatiota siitä, mitä tapahtui. Mutta varhaismoderneissa lähteissä tämä ei ole mitenkään tavatonta tai ennenkuulumatonta, että puukotuksen uhri kuolee viikon tai kahden kuluttua ja pystyy puhumaan. Tavallaan on tekijöitä, jotka viittaa siihen suuntaan, että se on parempikin lähde kuin nykytilanteessa, jossa uhri on vaiennut nopeasti.
AP: Toi on tosi kiinnostava, koska toihan kertoo myös siitä, että nykyinen henkirikoksiin johtanut väkivalta on raaempaa kuin mitä se on 1600-luvulla ollut. Jos puukotuksesta selvitään viikonkin verran, niin sehän kertoo siitä, että se on ollut vain yksi puukonisku – versus mitä jossain nykyisissä puukotuksissa saattaa olla kymmeniäkin. Ehkä tuossa voisi nähdä myös lääketieteen kehitystä, että on saatettu kuolla viikkoa myöhemmin tulehduksen tai johonkin muuhun, mikä nykyään olisi suhteellisen helposti estettävissä. Tavallaan ehkä väkivallan taso on ollut silloin 1600-luvulla korkeampi, mutta ehkä sen muoto on nykyään rajumpi kuin mitä se on aiemmin ollut. Mitä mieltä olet tällaisesta?
JK: Joo, tämä on tosi tärkeä tutkimushypoteesi ollut tämän väkivalta- ja henkirikoslaskun pitkän keston tarkastelussa. Että missä määrin lääketieteen kehitys on vaikuttanut asiaan. Mekin pyrittiin tässä tutkimuksessa huomioimaan vertailussa erityisesti tarkastelemalla tätä kestoa, rajaamalla niihin jotka kuolivat heti, ja katsomalla keston mukaan asioita. Meidän johtopäätös oli, että se osittain selittää sitä mutta ei kokonaan. Eli se oli aidostikin korkeampi muista syistä johtuen. Tää on käsittääkseni muutenkin laajemmin tarkasteltuna tutkimustilan kanta: väkivallan laskun mittaluokka on niin suuri, että se vain osittain selittyy lääketeknologian muutoksilla. Nykyäänhän siihen vaikuttaa myös muu teknologiamuutos, kuten vaikkapa kommunikaatioteknologia mahdollistaa avun hälyttämisen välittömästi, kun havaitaan väkivaltatapahtuma. Eli kännykkä on käsillä lähes kaikilla. Jopa muutaman vuosikymmenen perspektiivillä on sama kysymyksenasettelu eli ihmiset saadaan todella paljon nopeammin hoitoon kuin vielä 50 vuotta sitten.
[Tunnusmusiikkia]
AP: Puhutaan kans vähän noista rikoksista eli miten vuosisatojen takaiset henkirikokset eroaa nykyisistä. Nykyään ehkä vähän sellainen stereotypia on, että tyypillinen henkirikos nykyään on kännisten keski-ikäisten miesten välinen puukotus keittiöveitsellä perjantai-lauantai-välisenä yönä kännipäissään. Onko tämä kuinka kuvaava, kun puhutaan 1600-luvun henkirikoksista tai kuinka suuri peruspiirre-ero näissä saattaa olla?
JK: Tämähän menee ihan ytimeen, josta on valtavan paljon deskriptiivistä tietoa tuossa kirjassa. Pähkinänkuoressa voi summata, että on samankaltaisuuksia ja erilaisuuksia. Yksi iso megatrendi on suhteellisessa ja vertailevassa katsannossa on, että varhaismoderni henkirikollisuus oli hieman enemmän ikään kuin ”normaaliväestöön” liittyvää. Eli konfliktien ratkaisussa herkemmin tavallinen maanviljelijäkin päätyi tällaiseen konfliktiin, kun ei ollut viranomaisapuun turvautumisen mahdollisuutta samassa mielessä. Puhutaan tällaisesta marginalisoitumisesta pitkässä aikavälissä, vertailevassa katsannossa. Eli tietyssä mielessä tämä sun kuvaama alkoholiehtoisuus ja tämän tyyppinen väkivalta oli silloinkin läsnä, mutta nykyään on poistunut tällaista konfliktin ratkaisuun liittyvää väkivaltaa. Nykyinen piirteistö, joka liittyy Suomessa etenkin aika vahvasti tähän syrjäytyneeseen ja alkoholiehtoiseen miesväestöön, on ikään kuin residuaalinen eli se on jäänyt sinne. Eli sieltä on poistunut päältä se ison henkirikoslaskun johdosta vertailevassa katsannossa normaalimpi väkivalta. Mutta toki myös varhaismodernissa henkirikollisuudessa me havaittiin se, että – samoin kuin nykyäänkin – tietyissä mielessä jopa enemmän noudattelee arkirutiinien rytmejä. Siellä nähdään tämä viikonlopun väkivaltapiikki. Silloinhan viikonloppu oli lyhyempi, vain sunnuntai oli vapaapäivä, ja lauantai-illassa ja sunnuntaissa oli kohonnut henkirikosriski. Sitten myös nämä aikasyklit muutenkin osoittavat, että henkirikollisuus oli silloinkin kytköksissä normaalin elämän massarutiinitoimintoihin. Nykyään voi tietyssä mielessä sanoa, että se on hyvin syrjäytyneeseen elämänpiiriin liittyvää, niin se voi olla vähemmän normaaliväestön arkirytmeihin liittyvää. Jos on kyse pitkäaikaistyöttömän, syrjäytyneen miesväestön ryyppyporukan väkivallasta, niin se ei ole samalla määrin normaalirutiineihin kytkeytyvää.
AP: Aivan, aivan. Tosiaan kirjassa vertaillaan henkirikoksia 1600-luvulla ja 2000-luvulla, ja 1600-luvun yhteydessä puhutaan yhdestä alueesta Ruotsissa, yhdestä alueesta Tanskassa ja Pohjanmaa oli Suomesta. Miten nämä valikoituivat tähän vertailuun?
JK: Tässä tiimissä historiantutkijat arvioivat sen mikä feasible, toteutettavissa, lähdetilanteen mukaan. Eli aluerajaus tehtiin sillä perusteella. Aikarajaushan liittyi sitten tutkimustilaan laajemminkin eli aikaisemmissa tutkimuksissa oli havaittu, että tässä väkivaltalaskussa tämä 1600-luku oli voimakkaan laskun aikaa. Me haluttiin pureutua siihen. Aikaisemmassa tutkimuskirjallisuudessa oli esitetty, että tarvitaan enemmän tutkimusta siltä ajalta, eli ajallisesti se oli harkittu fokus. Tarkempi täsmennys meni sitten historiantutkijoiden arvion mukaan, mikä oli tutkimusprojektin talousbudjetin sallimissa rajoissa mahdollista. Sen haluan korostaa, että kun historiallisessa henkirikostutkimuksessa on tehty tutkimusyhteenvetoja, valtaosin ne yksittäistutkimukset on yksittäisen kaupungin tai kylän henkirikollisuutta koskevia tutkimuksia, kun taas meillä oli paljon laajemmat alueet eli Pohjois-Jyllanti ja Kaakkois-Ruotisista kolme maakuntaa ja tämä historiallinen Pohjanmaa, joka on paljon suurempi kuin nykyiset… sotealueet kai ne nykyään on.
AP: Kuinka isoja alueellisia eroja 1600-luvun aineistossa tulee esiin? Onko selkeästi Pohjanmaalla, Ruotsin alueilla ja Tanskan alueella omat painotuserot siitä minkälaista henkirikollisuutta oli? Onko henkirikosten määrissä merkittävää vaihtelua alueittain?
JK: Henkirikosriski menee ikään kuin sivilisaatioteoreettisen rikollisuuden vähenemistrendin mukaisesti eli varhaisin aineisto Tanskassa osoittaa korkeinta tasoa ja alinta Suomen aineisto, Ruotsin aineisto siinä keskellä. Nämä ovat myös ajallisesti järjestyksessä. Tulkintaahan haasta se, että ne on eri alueita, eli aukottomasti me ei pystytä sanomaan, että onko siinä kyse aikatrendistä vai alueiden pysyvistä eroista. Eroja oli myös näissä piirteissä. Ehkä voisi sanoa näin, että Suomen 1600-luvun aineisto, joka oli ajallisesti aika pitkä eli 1640–1699 ja jota analysoi tässä hankkeessa Mona Rautelin, poikkesi kahdesta pohjoismaisesta vertailuaineistosta. Siellä oli perhe-, suku- ja parisuhteisiin sisältyvää väkivaltaa suhteellisessa määrässä enemmän. Siitäkin tutkimuksessa pohdittiin aika paljon, että mistä tää voi johtua, ja siinä tuodaan esiin taloudellisiin rutiinitoimintoihin liittyvä ero: Ruotsin ja Tanskan aineistossa oli stabiileista kyläyhteisöistä kyse, kun taas Pohjois-Suomessa oli rajamaan ja kaskitalouden rutiinitoimintoihin liittyvä malli, jossa perheet eivät ole samassa määrin sosiaalisen kontrollin piirissä kuin tiiviimmissä kyläyhteisöissä Tanskassa ja Ruotisissa. Tämä oli ikään kuin tällainen rutiinitoimintatulkinta sille, mistä tämä ero mahtaa johtua. Se on hirveän kiehtova kysymys tämä parisuhdeväkivallan tavaton vähäisyys Tanskassa ja osin myös Ruotsin aineistossa. Siitä voisin puhua pitkäänkin, koska se oli tavallaan yllätys tutkimusryhmälle, että kuolemaan johtaneen parisuhdeväkivallan esiintyvyys näytti niin alhaiselta näissä maissa.
AP: Olin itseasiassa kirjoittanut itselleni tähän ylös nämä prosentit, eli Tanskassa ja Ruotisissa se oli 1–6 prosenttia, Pohjanmaalla se oli suunnilleen 29 prosenttia. Se on aika iso ero. Todella kiinnostava.
JK: Todella iso ero, joo. Se Suomen osuushan muistuttaa enemmän nykymaailmaa kuin historiallista vertailukohtaa. Tuo miksi se oli niin alhaista Tanskassa ja Ruotisissa, niin tietysti nyt tällainen historiantutkijoiden ja kriminologioiden tiimi miettii voiko se olla piilorikollisuusongelma? Onko sille lähdekriittistä tulkintaa? Sitä katsottiin aika tarkkaan ja kammattiin tutkimuskirjallisuutta, ja me löydettiin muitakin tutkimuksia, joissa oli havaittu tämä, että parisuhdeväkivalta oli alhaisempaa kuin nykyään samalla alueella. Se vie kyllä ajatukset epävirallisen sosiaalisen kontrollin toimivuuteen kyläyhteisöissä ja nykynäkökulmasta hyvin ambivalenttiin mahdollisuuteen traditionaalisen yhteisön isäntävallasta. Se saattoi liittyä naisiin kohdistuvaan väkivaltaan eli se olisi ollut yleistä, mutta toisaalta saattanut vähentää kuolemaan johtanutta väkivaltaa. Eli ehkä se kyläyhteisö pystyi kontrolloimaan informaalisen kontrollin keinoin, että se ei mennyt liiallisuuksiin. Tätä keskustelua tuossa kirjassa käydään historiallisessa perspektiivissä: missä määrin se on piilorikollisuuskysymys ja missä määrin informaalisen sosiaalisen kontrollin heijastusta pitkässä, vertailevassa katsannossa.
AP: Eli tälleen karkeasti kärjistäen luultavasti vaimojenhakkausta on tehty sekä Pohjanmaalla että Ruotsissa ja Tanskassa, mutta Ruotsissa ja Tanskassa tällaisissa perinteisemmissä, tiukemmissa kyläyhteisörakenteissa se on jäänyt vain hakkaamisen tasolle, kun Pohjanmaalla se on saattanut säännöllisemmin lyödä yli.
JK: Joo, näin juuri voi vetää yhteen. Tietysti kirjan loppukeskustelussa me korostetaan, että ei ole mitään syytä romantisoida tällaista patriarkaalista ikään kuin siinä olisi joitakin hyviä puolia, mutta puhtaasti tällaisena deskriptiivisenä ja selittävänä tulkinta se näyttää aika vahvalta, koska se tulee esiin myös muissa kuin vain meidän tutkimuksessa. Näissä siis Tanskan ja Ruotsin osalta.
AP: Oli kans kiinnostava – ja se varmasti liittyy tähän yhteisörakenteen eroon – että Ruotsissa ja Tanskassa merkittävästi isompi osa henkirikoksista liittyi omaisuuskiistoihin. Sekin ehkä jälleen voi peilata sitä, että jos siellä on paikallisempi, pysyväisempi yhteisö, jossa nämä rikokset tapahtuvat, on ehkä luonnollistakin, että omaisuudesta kiistellään ja että tulee näitä henkirikoksia ylilyönteinä.
JK: Kyllä. Siihen liittyy tämä, että – varsinkin jos pitkällä aikavälillä vertailee – ei ollut valtion väkivaltamonopolin tarjoamia konfliktinratkaisumekanismeja. Eli yksilöiden piti projisoida itse tällaista väkivaltadeterrenssiä, jos he halusivat pitää omista eduistaan kiinni. Tämä on keskeinen ero nykymaailmaan: valtion rooli on nykyään niin paljon vahvempi, vaikka juuri 1600-luku oli sitä aikaa, jolloin keskitetty valtiovalta alkoi ottaa sitä tiukempaa kontrollia. Ero nykymaailmaan on tietysti huomattava.
[tunnusmusiikkia]
AP: Tämä kirja, Nordic Homicide in Deep Time, on ilmestynyt suoraan avoimena e-kirjana Helsinki University Pressin eli HUP:n kautta. Ja se on tosiaan kenen tahansa ladattavissa, linkki löytyy tämän nauhoituksen yhteydestä. Miksi tutkimusryhmä päätyi tällaiseen ratkaisuun, että olisi julkaistu perinteisen kaupallisen kustantamon – vaikka Suomessa Gaudeamuksen tai Oxford University Pressin tai mitä näitä nyt on? Miksi päädyitte tähän avoimeen ratkaisuun?
JK: Tämän hankkeen perusfilosofiahan oli alusta alkaen tällainen vertailtavuuden lisääminen. Siinä oli teoreettisia tutkimusintressejä, mutta sen lisäksi haluttiin kehittää metodi, jolla voidaan vertailla hyvin erilaisia aikakausia ja alueita. Tämä niin sanottu Historical Homicide Monitor on metodologinen instrumentti, jonka avulla voidaan tutkia eri aikakausia ja eri kohteita ja muuntaa laadullista tekstimateriaalia numeeriseen muotoon yhteismitallisesti. Tämän perusfilosofian näkökulmasta on erittäin luontevaa, että instrumentti itsessään on kaikkien käytettävissä ja saatavilla ja että tämä raportti, joka kiinnittää huomiota siihen instrumenttiin, on myös kaikkien saatavilla. Myös se koodausmanuaali, joka on julkaistu erikseen, on myös Heldassa kaikkien ladattavissa. Samoin myös tämä itse kirje. Itse pidän ja tutkimusryhmä piti sitä hyvin tärkeänä, että se on Open Access. Paitsi että ne jotka ovat ihan substanssimielessä kiinnostuneita tästä pohjoismaiden väkivaltatutkimuksesta ja vertailevasta väkivaltatutkimuksesta, niin myös ne jotka ovat metodisessa mielessä kiinnostuneita – kun se manuaali on avoimena, niin se kiinnittää huomiota, että miten tämä on tehty. Toivon, että kun se on nyt Helsinki University Pressillä hienosti ja hyvin esillä, niin se kiinnittää huomiota myös siihen vähän enemmän taustalla ja piilossa Heldassa olevaan manuaalijulkaisuun, joka on englanninkielinen kuvaus siitä, millä tavalla voidaan laadullista tekstikuvausta väkivallasta muuntaa numeeriseen muotoon ja sitten vertailla. Tietysti kvalitatiivinen tutkimus on erittäin tärkeää väkivaltatutkimuksessa, mutta se iso pitkän keston vertailtavuus edellyttää kuitenkin jonkin verran kvantifiointia.
AP: Todella kiinnostavaa, ja hienoa, että ovat kaikkien saatavilla. Se on tärkeää tieteen löydettävyyden ja tieteen lukutaidon kannalta. Mä tykkään, että tämä viimeinen kysymys on aina vähän outo, iso ja ehkä jossain määrin ratkaisukeskeinen tai muuta. Jos me otetaan hypoteettisen skenaario, jossa meillä olisi aikakone, jolla me voitaisiin ottaa Matti Meikäläinen 1600-luvun loppupuolen Pohjanmaalta ja 2020-luvun Pohjanmaalta tai Suomesta, ja vaihdettaisiin heidät päittäin. Eli siirrettäisiin 1600-luvun Matti Meikäläinen 2020-luvulle ja 2020-luvun Matti Meikäläinen 1600-luvulle. Miten sä kuvittelisit, että nämä henkilöt saattaisivat kokea toistensa aikojen henkirikos”kulttuurin”? Olisiko se iso kulttuurinen shokki tai mihin he ehkä kiinnittäisivät huomiota ensimmäisenä?
JK: Kyllä se varmaan olisi aika suuri ero. Varmaan se menisi niin päin, että nykyihmisen kannalta se maailma olisi kovin turvaton: ei ole kännykkää kädessä, ei yleistä hätänumeroa, johon voi soittaa heti kun tulee uhkaava tilanne. Sitten taas sieltä näkökulmasta tämä väkivaltatilanteen marginalisoituminen eli että se liittyy hyvin vahvasti syrjäytyneeseen elämänpiiriin. Ehkä myös mikä tulee tuossa vertailussa esiin on päihdesidonnaisuus ja huumeiden rooli henkirikollisuudessa. Se on ehkä myös vahvempi ero, vaikka myös molempina aikakausina nämä olivat vapaa-ajanvieton muotoihin kytkeytyneitä, mutta nykyään marginalisoituminen ja syrjäytyminen on ehkä enemmän framilla. Ehkä myös tämmöinen muun rikollisuuden yhteydessä tapahtuva, ikään kuin vähän rationaalisempi siinä mielessä. Ryöstörikollisuus on enemmän framilla kuin silloin.
AP: Näihin sanoihin on hyvä lopettaa. Kiitos Janne Kivivuori.
JK: Kiitoksia.
[Tunnusmusiikkia]
AP: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella otteella -podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta helsinki.fi/fi/avoimellaotteella. Voit myös lähettää palautetta tai kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimellaotteella@helsinki.fi.
[Tunnusmusiikkia]